Tämä viikko 70: Sayulita

Sayulita, Meksiko 19.-25.2.2015

Viikko Sayulitan lämmössä takana! Elämä on rentoa täällä pienehkössä länkkärien täyttämässä surffikylässä Meksikon Tyynenmeren puoleisella rannikolla. Muutettiin perjantaina meidän yllättävän helposti löytyneeseen vuokrakämppään (etsintämetodina: kysele sieltä täältä). Vaikka muutama sanoi, ettei mitään ole tarjolla näin sesonkiaikaan ja välitysfirma tarjosi lähinnä 150 dollaria yössä hintaluokan paikkoja (niitäkin vasta seuraavalle viikolle), niin muutaman kyselyn jälkeen löytyi jo joku joka tunsi jonkun toisen joka oli juuri vuokrannut asunnon.

Etsittiin tämä kyseinen tyyppi käsiimme työpaikastaan paikallisesta baarista ja hetken juteltuamme selvisi, että hänen vuokranantajallaan on pari asuntoa vapaana tällä hetkellä. Käytiin seuraavana päivänä yhdessä vuokranantajan puheilla ja katsomassa kahta asuntoa samassa pihapiirissä. Mietittiin hetki, valittiin niistä toinen ja sovittiin muuttavamme sisään seuraavana aamuna.

Meillä on nyt ihan kylän keskustassa kaksi makkaria (haluaako joku tulla kylään?), pikkukylppäri ja puoliksi ulkona oleva keittiö/olohuone. Maksetaan 330e kuussa ja hintaan sisältyy mm. astiat, kaasu ja viikottainen siivous. Aika hyvä tuuri siis asunnonmetsästyksessä! Ja koska vuokranantajat ei puhu muuta kuin espanjaa, niin tässä tulee samalla treenattua kielitaitoa.

Päivät onkin kuluneet lähinnä tässä muovisen ruokapöytämme ääressä. Netti toimii yllättävän hyvin (varsinkin kun kytkettiin signaalinvahvistin päälle), leffojakin pystyy katsomaan pätkimättä. Katto suojaa auringon paahteelta ja seinän puuttuminen tuo viilentävän tuulenvireen, samalla kun avaa mukavan näköalan. Paljon kivempi kuin katsella seinää. Tosin tässä ollaan koko ajan esillä naapureille, vähän vaatii vieläkin totuttelua suomalaiselle sielulle. Aamupalaa ollaan tehty lähinnä kotona, sillä kämpän varustukseen kuuluu blenderi ja kulmakaupasta saa tuoreita hedelmiä.

Muuten ei olla paljoa kokkailtu, sillä ulkona syöminen on täällä edullista. Halvimmillaan ollaan syöty täytettyjä leipiä tai tacoja kojusta muutamalla eurolla, kalleimpaan ravintolakeikkaan on tähän mennessä mennyt 18e kahdelta. Yhtenä iltana käytiin syömässä toisen nomadipariskunnan kanssa. He ovat olleet täällä jo melkein neljä kuukautta ja osasivat antaa hyviä vinkkejä. Koitan muistaa jakaa niitä teillekin, kunhan ollaan itse testattu.

Ranta on täällä kai se pääasia, ainakin jos vierailevilta turisteita kysytään. Me ollaan käyty siellä muutamana päivänä, vaikkei veteen asti olla vielä ehdittykään. Paikka on surffarien suosiossa ja aallot näyttävät ainakin näin kokemattomaan silmään aika tasaisen varmoilta. Antti lupasi kokeilla surffausta, minä taidan tyytyä valokuvaamaan rannalta. SUP-lautailua hieman mietin, mutta en tiedä onko aallokko paras paikka aloittaa…

Osuttiin tänne juuri Sayulita-päivän (24.2.) aikoihin, eli aikamoiseen melskeeseen. Varsinkin iltaisin täällä kaikuu tivolin musiikki ja äänekäs juontaja, joka toistaa vakiolausettaan “Ferrrrrroooo… ” oikein komialla ärränpäräytyksellä noin viiden minuutin välein. Viikonloppuna alkoivat myös joka iltaiset ilotulitukset. Ekan kerran oltiin jo nukkumassa, kun puoli yhdentoista aikaan alkoi paukkua. Lopulta oli pakko nousta ihan katsomaan ja kunnon show se oli. Nyt juhlinnan pitäisi tosin olla ohi, saa nähdä kuinka paljon illat hiljenee.

Varsinaisena Sayulita-päivänä kylän pääkatu tyhjennettiin autoista ja ihmiset kerääntyivät tien varteen katselemaan paraatia. Armeijan siistejä rivejä, tylsistyneen näköisiä kouluryhmiä, paikallinen kauneuskuningatar kärryissä ja viimeisinä kohokohta, eli ratsukot. Ylväitä naisia upeissa puvuissa puunattujen hevosten selässä, cowboyt isoissa hatuissaan ja hevostaan tanssittava setä. Piti kiertää vielä toiseen kohtaan katua, jotta nähtiin nämä uudestaan ja sai parempia kuvia.

Sayulita-päivän iltana käytiin viimein katsastamassa myös tivoli ja sen ympärille kerääntyneet torikojut. Parilla eurolla sai maukkaan sopen, eli perinteistä tortillaa paksumman lätyn paahdetulla possulla ja muilla mukavilla mausteilla. Itse tivoli koostui lähinnä lapsille suunnatuista laitteista, joista monet näyttivät sen verran ruosteisilta, etten tiedä uskaltaisinko päästää ketään kyytiin. Pomppulinnat sen sijaan vaikuttivat hauskoilta.

Erilaisia heittopelikojuja oli vieri vieressä (ilmeisesti jokaisella on oma omistaja, kokoontuvat vain yhteen näihin tivoleihin?). Joissakin piti osua tikoilla vinhasti pyörivän taulun maaleihin, toisissa taas sai olutpalkintoja, jos sai heitettyä kivellä lasipullon rikki. Tuohon lasipullojen rikkomiseen ei lähdetty (ei taida sirpaleet mennä kierrätykseen…), mutta tikanheittoa Antti kokeili. Yllättävän vaikeaa oli, eikä saatu palkintokeksejä. Tivolin lavalla esiintyi kansantanssiryhmiä ja katseltiin hetki niiden kenkien kopinaa ja helmojen viuhuntaa ennen kotiin suuntaamista.

Niin ja viikon suuri tapahtuman oli Hesarin juttu meistä Miksi tehdä töitä harmaassa Suomessa, kun internettiin pääsee kaikkialla maailmassa? (tuo otsikko ei muuten todellakaan ole meidän suusta, vaan klikkihakuisen nettioimittajan keksimä). Jutun seurauksena tuli useita mielenkiintoisia yhteydenottoja ja paljon positiivista palautetta. Kiitos kaikille! Muutama hieman negatiivisempikin mielipide tuli, varsinkin Hesarin kommenttiosioon, mutta itse asiassa odotin pahempaa. Lupasin tässä postauksessa Tuttuja Hesarissa – millaista on elää diginomadina koota yhteen vastauksia diginomadielämään liittyviin kysymyksiin, vielä ehdit lisäämään omasi!

Siinäpä se viikko. Ja vielä ainakin muutama seuraava täällä Sayulitan kulmilla. Sen jälkeisiä suunnitelmia yritetään tässä kuumeisesti saada päätettyä, mutta vaihtoehtoja on vaan liikaa.

—–
Viikkoyhteenvetoni on kuvitettu Instagram-otoksillamme. Käy kurkkaamassa, seuraa jopa!