Suomen mahtavaan neuvolatoimintaan tutustumista, meren tuijottelua ruotsinlaivalla ja turisteilun täyteinen 32-tuntinen Tukholmassa.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Viikko alkoi ensimmäisellä neuvolakäynnillä. Siellä varmistui, että mahassani todella elelee pieni ihmisenalku. Saimme myös paljon tietoa ja ohjeita jutellessamme neuvolatädin kanssa melkein puolitoista tuntia. Samalla tehtiin monenlaisia testejä ja kaikki näytti onneksi sujuvan hyvin. On se vaan hyvä tuo Suomen neuvolajärjestelmä, ja ehdottomasti yksi niistä syistä miksi päädyimme palaamaan Suomeen lapsen syntymää varten.

Tässä vaiheessa edessä oli kuitenkin vielä monta reissua, joista ensimmäinen käynnistyi sunnuntaina. Silloin tosin Helsinki – varsinkin siinä Espan ja kauppatorin kulmilla – näytti niin kivalta auringon helotellessa kesäisellä taivaalla, että reissuunlähtö hieman jopa kadutti. Tänä suvena ehdimme viettämään aivan liian vähän aikaa Helsingissä, joka on kuitenkin ihan mahtava kesäkaupunki.

Laivalla meitä odotti yllätys, sillä vaikka olin varannut meille ihan normaalin B2-hytin, niin saatiinkin ikkunallinen versio! Vieläpä ihan laivan peräpäästä, jolloin omalla ikkunalaudalla istuskellen pystyi tuijottelemaan merelle. Kiva näköala omassa hytissä olikin hyvä juttu, sillä emme oikein keksineet tekemistä laivalla. Olimme käyneet Helsingissä isolla lounaalla, joten emme syöneet laivalla buffetissa tai pitkän kaavan mukaan. Rinkassa koko elämäänsä kantavalle nomadille shoppailu on sekin haastavaa, eikä pubissakaan jaksa kovin pitkään ilman juomia istua. Vietimme siis suurimman osan illasta hytissämme lueskellen ja merta tuijotellen.

Aamulla otimme sitten vahingon takaisin ja söimme vatsat vähän liiankin täyteen aamiasbuffan herkkuja. Onneksi edessä oli pari päivää tehoturisteilua Tukholmassa, joten energia tuli ihan tarpeeseen. Minulla oli käyttämättä heinäkuisesta TBEX-matkabloggaajasemmasta saadut Visit Stockholmin sponssaamat bussiliput ja Tukholma-kortit, niiden avulla saimme hyvin täytettyä 32 tunnin pikavierailumme.

Ihan ensialkuun ajelimme hop-on hop-off bussilla ympäri kaupunkia. Teimme tämän kiertoajelutyyppisesti, mutta jälkikäteen ajatellen se ei ehkä ollut paras ratkaisu, sillä kommentointia oli aika vähän. Olisi varmaankin kannattanut ottaa joku varsinainen opastettu kiertoajelu, koska emme kuitenkaan hyödyntäneet mahdollisuutta pysähtyä välillä. Ensi kerralla sitten.

Kävimme myös uudessa suosikkimuseossani Fotografiskassa, joka oli edelleen yhtä valloittava kuin ensimmäisellä visiitilläni heinäkuussa. Suosittelen sitä kyllä kaikille Tukholman kävijöille, joita vähääkään upea valokuvataide kiinnostaa!

Majapaikaksemme olin valinnut monen suositteleman Generator-hostellin. Koska yövyimme vain yhden yön ja päivämme olivat täynnä ohjelmaa, edullinen hinta ja keskeinen sijainti olivat valinnassa etusijalla. Hostelli oli oikein siisti ja moderni, eikä huoneen jakaminen yhden yön ajan tuntunut pahalta. Varsinkin kun meitä oli kuuden hengen huoneessa vain kolme ihmistä kylppäriä ja elintilaa jakamassa.

Seuraavana aamuna veimme rinkat säilöön ja kiertelimme lisää vanhankaupungin kulmilla. Vinkki: keskustan Åhlens-tavaratalon lokerot ovat edullisemmat kuin rautatieaseman ja sijainti on ihan keskellä kaupunkia.

Nobel-museo oli pienimuotoinen pettymys, sillä vaikka perusnäyttelyssä oli kaikkea mielenkiintoista, niin ison tilan vallannut vaihtuva näyttely oli melko turha. Tai ehkä minulle ei vain valjennut näyttelyn tarkoitus, sillä – minun silmääni – sen pääosassa olivat isot henkilökuvat Nobel-voittajista ja lyhyet kuvaukset tyyliin “tämä henkilö oli yllättävän hauska. Hänen tutkimuksensa liittyy jotenkin ilmakehään, en oikein ymmärtänyt miten.” Kukin palkittu kyllä piteli kuvassa itse piirtämäänsä selitystä tutkimuksestaan, mutta niitä ei sen enempää avattu. Tämä sai minut ihan jupisemaan itsekseni, mitä harvoin museossa tapahtuu… – Tämä vaihtuva näyttely on muuten jo ohi, uusi voi olla paljon parempi!

Lyhyt visiittimme kuninkaanlinnaan taas oli oikein viihdyttävä. Emme harmi kyllä ehtineet kiertää kuin muutaman osion, mutta siinä ehti jo hyvin ihmettelemään linnan loistoa ja yksityiskohtia. Siellä oli hyvin tuotu esiin se, miten linnassa eletään myös ihan normaalia arkea, loistokkuudesta huolimatta.

Tukholma-kortilla pääsi myös opastetulle kävelykierrokselle vanhaan kaupunkiin. Koska aikatauluihimme sopi paremmin ruotsin- kuin englanninkielinen kierros, päädyimme testaamaan mihin kouluruotsimme venyykään. Me olimmekin ainoat osallistujat kierroksella, joten saatiin ihan yksityisopastusta! Ja yllättävän paljon tarinoista ymmärsin, tarkentavia kysymyksiä en tosin oikein osannut muotoilla. Mutta varsin hauska kokemus tämäkin, ja olin valintaamme tyytyväinen nähdessäni englanninkielisen kierroksen noin 30 hengen osallistujalauman.

Turistinähtävyyksien lomaan saimme upotettua monta kahvihetkeä ja taukoa. Varsinkin minä tarvitsin näitä säännöllisin väliajoin, sillä alkuraskaus sai väsymään nopeasti. Yllättävän paljon me silti ehdimme tekemään ja minä jo ääneen kummastelin, että miten niin ihmiset eivät halua matkustella raskauden alku- (tai loppu-) vaiheessa. Eihän tämä niin hankalaa ole! Asia kyllä selvisi minulle Romaniassa vietettyjen seuraavien viikkojen aikana, mutta niistä lisää seuraavassa postauksessa.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Näillä heinä-elokuun viikoilla vuorossa oli lähinnä mökkeilyä ja sukulaisia, yhdet kirjanjulkaisujuhlat sekä suuren suuria uutisia.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Ruotsista palattuani suuntasin Karkunkylään Virranpielen kylä 2 -kirjan julkaisutilaisuuteen. Neljä vuotta sitten autoimme julkaisemaan kirjan ensimmäisen osan ja hyvän vastaanoton jälkeen alkoi toisen kirjan kokoaminen. Tarinaa kun vielä riitti. Minä hoidin tällä kertaa kuvankäsittelijän, nettisivujen tekijän sekä oikolukijan rooleja. Mielenkiintoista vaihtelua, samalla tutustuen mieheni suvun historiaan!

Kirjahulinoilta suuntasimme Luumäen mökille, jossa sielläkin kyllä hulinaa riitti, sillä samaan mökkiviikkoon olivat päätyneet monet muutkin tämän sukumökin käyttäjät. Onneksi siellä on reilusti tilaa ja yhteiselo oli sopuisaa kesäisessä kelissä.

Vesi oli sen verran lämmintä, että minäkin uiskentelin – tai ainakin kastauduin – useita kertoja, jopa aamuisin ilman saunaa. Antilla oli toisenlainen strategia pitempiin uimaretkiin: märkäpuku huppuineen.

Mökillä tajusin myös, että kuukautiseni olivat reilusti myöhässä, joten tein raskaustestin. Hämärässä huussissa tikkua tutkiessani en huomannut mitään, mutta jostain syystä nappasin sen vielä mukaani. Hetken päästä vilkaisin tikkua sisätiloissa – ja hetkinen – onko tuo viiva? Yritimme molemmat tulkita näkemäämme ja googlettelun jälkeen päädyin siihen, että eihän tästä ota selvää, vaan parin päivän päästä on tehtävä uusi testi.

Suunnatessani ystävien luokse Harjavaltaan, laukussa oli sekä Karmarockin lippu että uusi raskaustesti. Rokkiaamuna tein tämän toisen testin ja kyllä, nyt saivat piknikviinit jäädä Alkoon. Edessä olisi uusi seikkailu! Olihan tämä ollut toiveissa jo hetken, joten en ihan puulla päähän löyty uutisista ollut. Mutta kyllä se silti hämmentävältä – ja iloiselta ja pelottavalta – tuntui, että nyt se ihan oikeasti tapahtuu.

Vuorossa oli siis hieman erilainen rokkikokemus, mutta Karmarockissa on kyllä aina kivaa olosuhteista huolimatta. Mahtavia keikkoja ja ystäviä, hengailua auringonpaisteessa ja tanssia kaatosateessa aina niin loistavan Maj Karman keikalla.

Karmarockista jatkoin siskoni kyydillä Kihniöön mökkeilemään perheeni parissa. Hetken pohdin, kertoako vauvauutisia heti, kun ei vielä tiennyt onko kaikki edes kunnossa. Hankalaa se kuitenkin olisi ollut vaivihkaa vahtia syömisiä ja kieltäytyä alkoholista koko viikon ajan, epäilyksiä herättämättä. Enkä ehkä olisi muutenkaan hiljaa pystynyt olemaan, sen verran jännästä asiasta oli kuitenkin kyse. Anttikin käväisi matkallaan mökille vanhempiensa luona kahvittelemassa ja kertomassa uutiset.

Mökkiviikko oli itsessään oikein rentouttava, edessä avautuvat järvimaisemat aivan uskomattomat eikä päivien sateisuuskaan pahasti haitannut.

Mökkeilyn jälkeen oli aika palauttaa auto ja pakata rinkat Romanian reissua varten. Auton kanssa liikkuessa on aina niin paljon enemmän tilaa, että ylimääräistä tavaraa rupeaa kertymään takakonttiin. Onhan se toisaalta mukavaa, kun mukana on kaikenlaista satunnaisen tarpeen varalta, mutta toisaalta se on aina yhtä vapauttavaa pakata tavarakasa varastoon ja tiivistää elämä rinkan sisältöön.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Vauhdikas reissu Ruotsiin, joka pääsi yllättämään hyvinkin positiivisesti. Reiluun viikkoon mahtui hemmottelua saaristossa, turisteilua ja matkabloggaajaseminaari Tukholmassa sekä retki Peppi Pitkätossun jalanjäljissä Smälandiin.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

TBEX matkabloggaajasemma tarjosi heinäkuussa hyvän tekosyyn Ruotsin matkalle. Olin aiemmin tutustunut pelkästään Tukholmaan ja siihenkin lähinnä risteilyjen päivävisiittien muodossa, joten oli todellakin jo aika sukeltaa syvemmälle.

Ehdin ensimmäisenä päivänä – tiistaina – vain heittämään tavarani Forenomin meille suomalaisbloggaajille tarjoamaan upeaan kämppään, sillä jatkoin heti bloggaajamatkalle Tukholman saaristoon. Djuronäsetin hotelli ja kokouskeskus Tukholman saaristossa, yllättävän lyhyen bussimatkan päässä keskustasta, hemmotteli meitä vuorokauden verran.

Aloitimme herkkulounaalla meren äärellä, sateen vaihtuessa hiljalleen auringonpaisteeksi. Tarjolla oli paikallisista raaka-aineista tehtyä lähiruokaa, joka katosi hetkessä nälkäisten bloggarien vatsaan. Kunhan kaikki vain olivat ensin saaneet riittävästi kuvia, tietenkin.

Sama linja jatkui illallisella, kylläpä vaan oli hyvää! Illan aikana ehdimme myös nautiskelemaan paljusta ja saunasta, ja muutamat rohkeat – minä mukaanlukien – meren vilvoittavista aalloista. Rantaterassilla live-bändi soitteli jazzia ja olut tarjoiltiin huuruisen kylmänä.

Aamulla heräsin ajoissa, sillä halusin testata hotellin saunamaailman ennen Tukholmaan paluuta. Olin ilmeisesti ainoa aamuvirkku, sillä sain nautiskella neljästä erilaisesta saunasta ja elämyssuihkusta – väriä, ääniä, tuoksuja! – omassa rauhassani.

Saunan jälkeisessä tyyneydessä ja vatsa täynnä maittavia aamiaisherkkuja olinkin valmis kohtaamaan päivän pettymyksen. Meille oli tarjolla ajelu piensukellusveneellä, mutta en millään keksinyt miten pääsen rikkinäisen polveni kanssa pujottautumaan veneen pienestä suuaukosta. Jäin siis rannalle kuvailemaan ja kateellisena mutisemaan. Onneksi oli sentään ne kauniit saaristomaisemat ihailtavina.

Tukholmaan palattuani hektisen ohjelman piti jatkua valokuvauskierroksella, mutta jonkin sekaannuksen takia oppaamme ei ilmestynyt paikalle.

Pyörimme muutaman muun osallistujan kanssa hetken vanhassa kaupungissa, ennen kuin palasin asunnolle hyödyntämään ilmaantuneen vapaa-ajan. Eli – pikaisen take away lounaan jälkeen – ottamaan kunnon torkut kämppämme ihanan pehmessä sängyssä. Saatuani univelkaa hieman kuitattua olikin hyvä jatkaa talon sisäpihalle Forenomin järkkäämiin grillibileisiin, heidän väkeään ja kanssabloggaajia tapaamaan.

Torstaina pidimme muutaman muun bloggaajan kanssa turistipäivän, hyödyntäen Visit Swedeniltä saamiamme Tukholma-passeja ja metrokortteja. Aloitimme Globenin SkyView-näköalahissistä, eli Globenin pallon päälle kuljettavasta läpinäkyvästä pallosta. Täytyy myöntää, että näköalat olivat hieman pettymys, enkä ehkä suosittelisi tätä ihan ensimmäiseksi jutuksi Tukholmassa. Jos aikaa on reilusti, niin silloin mikä ettei. Paikalla kannattaa olla ajoissa aamulla, sillä paikkoja on rajoitetusti ja jotkut meidän jälkeemme tulleet saivat ajan vasta useamman tunnin päähän.

Globenilta palasimme vanhan kaupungin kulmille ja hyppäsimme vesibussiin. Vaikka sekä Helsinki että Tukholma ovat molemmat meren äärellä, niin Tukholma on paljon selkeämmin veden ympäröimä. Veneillä pääsee kulkemaan suhteellisen kätevästi paikasta toiseen eikä näkymissä ole valittamista.

Me hyppäsimme pois Gröna Lundin pysäkillä nauttiaksemme hetken huvipuistotunnelmasta. Gröna Lundin versio ketjukeinukarusellista oli hieman villimpi kuin Särkänniemen vastaava. 120 metrin korkeuteen nouseva ja parhaimmillaan 70km/h pyörivä laite tarjosi sekä adrenaliiniryöpyn että yhdet parhaista näkymistä Tukholman ylle. Voitti kyllä selkeästi aiemmin päivällä kokeilemamme SkyViewn!

Keinukyydin jälkeen suuntasimme hieman toisenlaisen viihteen pariin, eli Fotografiska-museoon ja valokuvien maailmaan. En tiedä miksen ole museossa aiemmin käynyt, mutta nyt se kyllä päätyi ehdottomaksi kohteeksi jokaiselle Tukholman vierailulleni.

Parin päivän turisteilun jälkeen vuorossa oli varsinainen TBEX-seminaari. Puheissa oli muutama todella hyödyllinen, osa taas tuntui ajanhukalta. Mutta kuten aiemmissakin TBEXeissa, parasta antia olivat tapaamani kanssabloggaajat ja kaikki mielenkiintoiset keskustelut. Pääsimme myös tutustumaan mm. Vasa– ja Abba-museoihin iltajuhlien merkeissä. Jälkimmäinen oli todella viihdyttävä kokemus, sinne kannattaa suunnata kaveriporukalla hassuttelemaan!

TBEX:in jälkeen jatkoin pressimatkalle Smålandiin, Peppi Pitkätossun jalanjäljille. Haettavana olisi ollut monta muutakin matkaa, mutta valinta oli minulle helppo. Astrid Lindgrenin valloittava maailma, Kastholman historiallinen linna ja retki aurinkoiseen saaristoon, siinäpä kuin minulle räätälöity yhdistelmä.

Astrid Lindgrenin Maailma Vimmerbyssä oli selkeästi lapsiperheille suunnattu, mutta kyllä tällainen Astridin tarinoiden parissa kasvanut aikuinenkin viihtyi paremmin kuin hyvin. Sisäinen lapseni hymyili leveästi hyppelehtiessäni kohteesta toiseen: Kissankulma, Huvikumpu, Matiaksenlinna…

Elämyspuisto tuo Astridin luomukset henkiin upeiden lavasteiden ja näyttelijöiden avulla. Kävijä pääsee itse seikkailemaan eri rakennuksissa ja ympäristöissä, ja ainakin minuun puiston lämminhenkinen ja ihmisläheinen toteutus iski paremmin kuin Disneyn kiiltokuvamaailma.

Puistossa on myös useita mukavia ravintoloita ja kahviloita, joiden tarjonta perustuu lähiruokaan. Itse söimme lounasta ravintolassa, jossa kaikki tarjolla ollut ruoka oli tuttua Astridin kirjoista. Pannukakkua ja pekonia lounaaksi, miten olisi? Minulle maistui.

Astrid Lindgrenin maailman lähistöltä löytyy myös Astrid Lindgrenin Näs, joka on yhdistelmä museota ja taidepuistoa. Astridin lapsuuskotiin pääsee tutustumaan asiantuntevan oppaan johdolla ja varsinaisessa museonäyttelyssä hyppäämään syvemmälle Astridin elämään. Aika uskomaton nainen, pakko sanoa!

Museokierroksen jälkeen livahdin hetkeksi omaan rauhaani taidepuistoa kiertelemään. Tästä tuli lopulta yksi päivän kohokohdista, sillä puisto oli kerrassaan lumoava kokemus täynnä pieniä yksityiskohtia, ennakkoluulottomuutta ja ajatuksenherättäjiä.

Illalla herkuttelimme vielä majapaikkamme Vimmerby Stadshotellin ravintolassa. En ollut oikeastaan edes ajatellut pressimatkamme ruokailuja, sillä olin niin innostunut kohteista. Mutta kyllä ne ruotsalaiset vaan sen ruuankin osaavat hoitaa. Ja oluenpanon.

Toisena matkapäivänä oli vuorossa osuus, jonka olin ajatuksissani kokonaan ohittanut. Osalle matkakumppaneistani se taas oli koko retken kohokohta. Kyseessä oli Glassriketin alue, eli “lasin valtakunta”. Vierailimme kahdella lasitehtaalla ja täytyy myöntää, että olin positiivisesti yllättynyt.

Olin odottanut jotain yksitoikkoisempaa ja tylsempää, mutta varsinkin näyttelyosioissa oli mitä mielikuvituksellisempia töitä. Tuo gorillatäti melkein lähti mukaani.

Kalmarin kaupungissa kiertelimme oppaan kanssa. Tämä opas ei ilmeisesti ollut tottunut kameraan kiinni kasvaneisiin matkabloggaajiin, sillä hän kiirehti eteenpäin niin vauhdilla, että saimme hädin tuskin kuvia otettua reitin varrella.

Kalmarin linnalla meillä onneksi oli enemmän aikaa ja kiertokävelyn lisäksi minuutteja kului rutkasti kameran takana – ja joidenkin kohdalla myös edessä. Linna kaikkine tarinoineen oli todella kiinnostava, varsinkin koska se on vahvasti sidoksissa myös Suomen historian käännöksiin.

Viimeisenä matkapäivän aloitimme yltäkylläisellä fikalla – eli kahvihetkellä – pienessä Mörtforsin kylässä. Pöydät notkuivat monenmoisia herkkuja ja itse kylä pienen virran rannalla oli mitä idyllisin. Voiko tuollaisia paikkoja edes olla olemassa?

Päivän vietimme Idön saarella Itämeren syleilyssä. Västervikin kaupungista mantereen puolelta pääsee Idölle – ja monelle muullekin saarelle – kätevästi yhteysveneellä. Idön erikoisuus on korkea luotsitorni, jonne kiivettyään pääsee nauttimaan upeista maisemista saariston yli.

Sisämaan asukkina saaristoelämä on ollut minulle harvinaista herkkua, mutta voisin hyvin kuvitella viettäväni jonkin kesän jollain viihtyisällä Itämeren saarella rennosti eläen ja luonnosta nauttien. Talveksi lähtisin kyllä karkuun.

Kaikki hyvä loppuu aikanaan ja junan puksutellessa illan hämärässä Tukholman asemalle jatkoin matkaa suoraan lentokentälle ja Helsingin koneeseen. Vantaan kämpillä sänkyyn kaatuessani – siinä kahden aikaan yöllä – oli aika matkustanut olo. Miten reiluun viikkoon mahtuukin niin paljon kokemuksia ja elämyksiä? Ja vielä tuossa ihan kulman takana, naapurimaassa.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Näillä viikoilla vuorossa oli Suomi ja keskikesän valoisat yöt. Juhannushulinoita festareista sukujuhliin, luonnonrauhaa roppakaupalla sekä firman pikkujoulut teköalyn ohjaamina.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Minun juhannukseeni on jo pitkään kuulunut ystävien seura, sateessa pressun alla värjöttely, ikimuistoiset keikat ja yöttömän yön läpi valvominen, eli toisin sanoen Nummirock. Ennen tätä juhannusta mietin pitkään mitä tekisin, sillä en osannut päättää lähdenkö ystävien kanssa 15. Nummirockiini vai sukulaisten sekaan anopin synttäreille. Lopulta päädyin hieman hulluun suunnitelmaan mahduttaa juhannukseeni molemmat. Nummirock vietti 30-vuotissynttäreitään ja alkoi jo keskiviikkona, joten ehdin fiilistellä siellä pari vuorokautta ennen Karkunkylän juhannuskokolle siirtymistä.

Anopin juhlat olivat leppoisat ja mukavat, kelitkin onneksi suosivat. Sadesäällä kun olisi saattanut olla sisätiloissa ahdasta.

Kaikkien näiden juhannushulinoiden jälkeen jäimme vielä muutamaksi päiväksi kahdestaan maalle hengailemaan.

Jatkoimme matkaa vanhempieni luokse Kokemäelle, jossa kaivelimme retkeilyvarusteet esiin ja suuntasimme Kullaan Joutsijärvelle vaeltamaan. Siellä retkeilyalueella kiertää noin 27 kilometriä pitkä kävelyreitti, jonka varrella on mukavasti ripotellen laavuja ja autiotupia.

Maisemat vaihtelevat synkistä havumetsistä suoaukioihin ja valoisista koivikoista järvenrantoihin. Reitin kunto vaihteli suuresti, toisaalla pitkospuut olivat ihan tuoreita ja toisaalla sitten taas jo maahan asti lahonneet. Ihan aloittelijalle en tätä reittiä suosittelisi, sillä maasto oli monissa paikoin hyvin kivikkoista ja hankalakulkuista. Varsinkin reilu kilometri metsäkoneiden mylläämällä hakkuuaukealla sai muutaman ärräpään lentämään.

Yövyimme laavussa reitin puolivälin paikkeilla, sateen ropistessa kattoon. Onneksi meillä ei ollut aamulla kiire, joten saatoimme rauhassa odotella sateen loppumista. Eikä ollut ruuhkaakaan polulla, vastaamme tuli vain kolme kävelijää sekä taukopaikoilla muutama kanootilla liikkeellä ollut.

Eniten minua jännitti miten jalkani selviävät, sillä Caminoa kävellessä osumaa saanut varpaankynsi tipahti juuri muutamaa päivää ennen retkeä. Huolella suojatun varpaan suhteen ei lopulta ollut mitään ongelmia, mutta toiseen jalkaan sain kyllä komeimman ikinä näkemäni rakon. Oli aika taivaallinen tunne perille päästyä riisua kengät jalasta ja upottaa ne kylmään rantaveteen.

Heinäkuun alussa palasimme Helsingin suunnalle, mutta silloinkin etsiydyimme melkein ensi töiksemme metsään. Tosin Kuusijärven huolella hoidettu ja vilkkaasti liikennöity lenkkipolku oli aika kaukana Joutsijärven rauhasta, mutta mukava sekin.

Helsingissä pidimme myös yrityksemme pikkujoulut, kieltämättä hiukan myöhässä. Osallistuimme Remote Helsinki -esitykseen, jossa “yhdistyvät performanssi, opastettu kaupunkikierros, ääni-installaation ja tietokonepeli” (Remote Helsinki). Kuljimme siis ryhmänä Helsingin keskustassa, kuulokkeista kuuluvan “tekoälyn” ohjeita seuraten. Aivan upea kokemus, sillä näytös todella herätteli ajatuksia ja tarjosi samalla uudenlaisia näkökulmia jo niin tuttuun Helsinkiin. Suosittelen kokeilemaan, esitykset jatkuvat lokakuulle.

Pikkujoulujen muuhun ohjelmaan kuului pikavisiitti Lintsille, jossa testasimme uuden 3D-lasien kanssa koettavan Linnunrata-vuoristoradan. Tälle myös vahva suositus! Vuoristorataan toi ihan uutta puhtia avaruudessa leijaileminen sekä se, ettei radan kurveja nähnyt ennalta vaan kaikki tuli yllätyksenä.

Tarkoituksenamme oli jatkaa Alppipuistoon musiikkia kuuntelemaan, mutta sateinen sää sai meidät muuttamaan suunnitelmiamme. Kävimmekin siis herkuttelemassa Weeruskan alkupaloilla ja jatkoimme kotisohvalle leffan ja poppiksien pariin. Sellaiset hurjat pikkujoulut meillä.

Huomasin tässä kirjoitellessani, että kävinkin läpi jo muutaman ylimääräisen päivän, mutta olkoon nyt näin. Jatketaan sitten seuraavassa osassa suoraan Ruotsin seikkailuilla!

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Kesäkuun alussa oli vihdoin vuorossa jo kuukausia fiilistelemäni paluu Camino de Santiagon poluille Espanjaan. 11 päivässä ehdimme matkakumppanini eli äitini kanssa kävellä reilut 150 kilometriä, kärsiä kipeistä lihaksista ja nauttia upeista maisemista. Matkan varrella kiertelimme sympaattisia pikkukyliä ja vaikuttavia kaupunkeja, söimme lukemattomia pintxoksia sekä istuskelimme monella terassilla kylmä olut kädessä.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Kävelin osia Camino de Santiagon, tai tarkemmin Camino Francesin, vaellusreitistä jo pari vuotta sitten mieheni kanssa. Siitä lähtien olen miettinyt sopivaa paluuhetkeä ja viime vuoden loppupuolella keksin kysyä juuri vuorotteluvapaalle jäänyttä äitiäni matkaseuraksi. Hän ei paljoa suostuttelua vaatinut, ja heti kun Norwegian kauppasi halpoja Madridin lentoja, niin nappasin sellaiset meille kesäkuulle.

Tarkempia suunnitelmia teimme vasta muutamaa viikkoa ennen lähtöä. Aiemmalla reissulla mieheni kanssa meillä oli aikaa kolme viikkoa ja päädyimmekin kävelemään kolmella erilaisella osuudella, hypäten välillä bussikyydillä eteenpäin. Tällä kertaa meillä oli vain 11 varsinaista kävelypäivää, joten päätimme keskittyä yhteen osioon. Mutta mihin? Itse halusin nähdä uusia kulmia ja toisaalta viimeksi kävelemättä jäänyt Caminon loppupää hirvitti ruuhkaisuutensa takia.

Päädyimme lopulta aivan Caminon alkuvaiheille ja valitsimme lähtöpisteekseemme Roncesvallesin aivan Ranskan rajalla. Sinne pääsee helposti julkisilla Pamplonan kautta ja reitille mahtuisi sekä vuoristoa että viinialueita. Monet aloittavat kävelyn yhtä päivämatkaa aiempaa Ranskan puolelta, mutta silloin ensimmäisenä on vastassa tuntien mittainen ylämäki. Me halusimme välttää tämän ja aloittaa vasta vuoren päältä. Perillä selvisi, ettemme olleet ainoita tämän päätöksemme kanssa.

Ennen lähtöä fiksu ihminen olisi varmaan treenannut kävelyä, mutta me keskityimme varusteiden miettimiseen. Viime kerralla rinkkani painoi kymmenisen kiloa, koska kannoin mukanani läppäriä ja muita työtarpeita. Tällä kertaa tähtäsin huomattavasti kevyempään rinkkaan välttääkseni niska- ja hartiakivut. Nyt rinkka painoi seitsemän kiloa, ja sekin oli melkein liikaa. Onneksi äitini lähetti oman, epäergonomisen rinkkansa joka päivä kuljetuspalvelulla (5-7€ per etappi) seuraavaan majapaikkaan ja minä sain hivutettua osan omista kantamuksistani sinne. 

Viisikiloista rinkkaa ei enää melkein huomannutkaan, eivätkä paikat kipeytyneet kantamisesta. En tosin tiedä mitä olisin vielä voinut jättää rinkastani tehdäkseni sen alunperinkin kevyemmäksi. Nyt oikeastaan ainoat käyttämättä jääneet kamat olivat sadevarusteita, eikä niitä oikein olisi voinut jättää pois. Harvemmin Caminolla on niin hyvä tuuri kuin meillä, että selviää kastumatta 11 päivää putkeen.

Meillä oli mennen tullen yksi yö Madridissa. Mennessä olimme perillä alkuillasta, jolloin meille jäi majapaikkaan asettumisen jälkeen hyvin aikaa vielä kierrellä keskustassa ja nauttia tapaksista. Ja espanjankieltäkin pääsin treenaamaan heti, sillä paikan herttainen omistajamummo ei puhunut sanaakaan englantia. 

Espanjan perussanaston hallitseminen helpotti matkaa huomattavasti, sillä monessa paikassa henkilökunta ei puhunut kuin aivan muutaman sanan englantia, jos sitäkään. Suurin saavutukseni oli eräänä päivänä soittaa edelliseen majapaikkaan ja espanjaksi selittää, että olin unohtanut e-kirjanlukijani sinne ja selvittää miten saisin sen takaisin. Aika jankkaamistahan se oli, pienellä sanavarastolla, mutta kylläpä vain laitteeni seuraavaan majapaikkaan saapui.

Ensimmäinen Caminon majapaikkamme oli Roncesvallesin vanha albergue. Sen uudessa majoitusrakennuksessa pääsimme heti Caminon tunnelmaan jakaessamme väliseinin erotellun ison salin kymmenien muiden kerrossängyissä tuhisevien kanssa. Nämä alberguet ovat vaeltajille tarkoitettuja majataloja, joita löytyy reitin varrelta ikivanhoja ja upouusia, satoja henkilöitä majoittavista pieniin muutaman sängyn paikkoihin. Majoitus tapahtuu jaetuissa huoneissa, yleensä kerrossängyissä. Jossain albergueissa on tarjolla myös yksityisiä huoneita lisämaksusta. Me maksoimme parina yönä tuon lisämaksun, muutamana yönä panostimme hotellihuoneeseen ja muina nukuimme noissa jaetuissa huoneissa.

Kävelimme kahtena ensimmäisenä päivänä molempina yli 20 kilometriä, ylös alas vuoristossa. Melkoista shokkihoitoa keholle, enkä vieläkään tiedä, miten onnistuin raahautumaan perille toisen päivän majapaikkaan Pamplonaan. Joka paikkaa särki, toinen jalka oli rakoilla ja hetkenkin istumisen jälkeen ylösnousu tuntui lähes mahdottomalta tehtävältä. Emme kyllä olleet ainoita, kanssavaeltajat kahvilassa tunnisti viimeistään heidän lähtiessään. Hiljainen voihke ja hyvin hidas liikehdintä olivat selkeitä merkkejä.

Me jäimme Pamplonaan yhdeksi ylimääräiseksi yöksi. Varasimme hotellihuoneen ja lepäsimme, tutkiskelimme kaupunkia ja söimme lukemattomia pintxoksia (pieniä leivän päälle rakennettuja makupaloja). Levon jälkeen matka sujui jo paljon paremmin ja muutaman päivän kuluttua yli 20 kilometrin matka kului ihan huomaamatta. Eli ehkä se shokkihoito oli kuitenkin ihan hyvä aloitus vaellukselle!

Kävelimme lopulta 10-24 kilometrin matkoja, enimmäkseen varmaan 15 kilometriä päivässä. Päivämatkojamme ohjaili se, että meidän piti tietää kohteemme etukäteen, koska lähetimme rinkan sinne autokyydillä. Mietimme siis aina pari päivää eteenpäin, miten saisimme järkeviä päivämatkoja. Pisimmät välit majoituskylien välillä olivat reilusti yli kymmenen kilometriä, joten näissä kohdissa sai laskeskella hieman tarkemmin sopivia etappeja. Väleiltäkin saattoi usein löytyä majoitusta, mutta ne olivat hinnakkaampia kuin alberguet,  eivätkä ne usein olleet kuljetusfirmojen listoilla.

Päiviin muodostui rutiini hyvin nopeasti. Aamulla heräsimme kuuden aikoihin ja silti olimme yleensä viimeisten joukossa lähtiessämme tien päälle seitsemän jälkeen. Jos majapaikasta ei saanut aamupalaa, etsimme lähistöltä kahvilan. Aamupala oli melkein joka paikassa sama: paahtoleipää ja marmeladia, appelsiinimehu ja kahvi. Ei kovin ravitsevaa kävelyevästä, mutta sillä pärjättiin. Muutaman tunnin kävelyn jälkeen pysähdyimme yleensä kahville ja toisinaan myös syömää pientä välipalaa. Pidempinä kävelypäivinä söimme kevyttä lounasta matkan varrella, lyhyempinä vasta perille päästyämme. 

Perillä majapaikassa vuorossa oli ensimmäisenä suihku ja kävelyvaatteiden pesu, jotta ne ehtivät kuivua seuraavaan aamuun mennessä. Toisinaan saatoimme kyllä ottaa ihan ensimmäisenä pienen kylmän oluen. Suihkun jälkeen olo oli mukavan rento ja pienet torkutkin tulivat toisinaan tarpeeseen. Tai sitten me vain istahdimme kahvilan pöytään viinilasin ääreen lueskelemaan ja juttelemaan, ja jos ei paikkoja aivan liikaa kolottanut, niin kävelimme hieman kylän kaduilla. Illalliseksi söimme yleensä vaeltaja-menun, jota oli tarjolla melkein kaikissa majapaikoissa ja lähistön kuppiloissa. 8-11 eurolla sai kolme ruokalajia, leipää, viiniä ja vettä, eikä varmasti jäänyt enää nälkä.

Ensimmäiset päivät kävelimme vuoristossa, upeiden näköalojen avautuessa ympärillämme. Toisinaan reitti vei metsän siimekseen, toisinaan historia huokuvien pikkukylien läpi. Muutaman päivän jälkeen ympärillä näkyi yhä enemmän peltoja, alavia maita ja myöhemmin viinitarhoja ja oliivipuita silmän kantamattomiin. Joka päivä vastassa oli jotain uutta ja uskomattoman kaunista. Luulen, että “vau” oli näiden päivien aikana eniten käyttämäni sana.

Olin myös etukäteen ajatellut ehtiväni miettimään vaikka mitä asioita kävellessäni, mutta tämä 11 päivää oli liian lyhyt aika siihen. Vasta viimeisinä päivinä kehoni alkoi olemaan siinä kunnossa, että ehdin keskittymään johonkin muuhunkin kuin maisemiin tai omaan kivualiaaseen olotilaani. 

Joku kokenut Caminon kävelijä totesikin, että Caminolla on kolme vaihetta. Ensimmäinen on fyysinen vaihe, jossa kiivetään mäkiä ylös alas ja keho vasta totuttelee kävelyyn. Toisessa vaiheessa, mesetan loppumattomilla tasangoilla on aikaa ajatella. Keho ei enää vaivaa ja tasainen maisema antaa tilaa ajatuksille. Ja viimeisessä vaiheessa tasanko muuttuu vehreydeksi ja kumpoilevaksi maastoksi, johdattaen ajatukset hengellisiin asioihin, maailman ja elämän arvostamiseen ja joillakin jonkinlaiseen henkilökohtaiseen valaistumiseen. Itse olen siis päässyt vasta tuohon ensimmäiseen vaiheeseen, joten vielä pitää palata polulle ;) 

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Toukokuinen Suomi eli luonnon kauneutta kaikkialla, perheen ja ystävien hyvää seuraa, rakastuminen Suomenlinnaan ja ikimuistoinen Learning Village.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Tässä Tämä viikko -postauksessa palaan toukokuuhun ja kolmeen yllättävän kesäiseen viikkoon Suomessa. Kerrankin osui meidän paluuajoitus kohdalleen! Muistan miten viime vuonna paleltiin harmaassa kelissä lähes koko toukokuu ja kirosin meidän aikaista paluuta, mutta tänä vuonna oli parempi tuuri. Vaikka ilmeisesti ne helteiset päivät ehtivät mennä ohi jo aikaisemmin.

Tuttuun tapaan suuntasimme Helsinki-Vantaalta Hämeenlinnaan perhettä tapaamaan sekä päivittämään rinkan sisältöä paremmin kesäiseen Suomeen sopivaksi. Hämeenlinnan Ahvenisto tarjosi meille heti alkuun Suomi-idylliä oikein roppakaupalla, valkoisten pilvien heijastellessa siniseltä järvenpinnalta ja vehreiden puiden heiluessa hiljalleen tuulessa.

Hämeenlinnasta saimme auton alle ja teimme pikavisiitin Helsinkiin: osallistuimme coachaus-työpajaan, kävimme syömässä ystävien kanssa ja pidimme oikein perinteiset Euroviisu-bileet. Joku ihmetteli, ettei eihän Suomi ole edes finaalissa, mutta eihän se olekaan viisujen pointti. Toisaalta tänä vuonna olin hieman pettynyt tarjontaan, mukana oli aivan liian vähän kunnon viisukitchiä.

Hektisen Helsingin päivän jälkeen palasimme perhekierrokselle ja luontoidylli jatkui Kokemäellä. Tunnen tässä oloni ihan rikkinäiseksi levyksi, toistellessani luonnon ihanuutta jokaisessa Suomea koskevassa postauksessani. Mutta kun se vaan on niin uskomattoman upea, se kesäinen Suomi.

Perheen kanssa vietettyjen hetkien jälkeen onnistuimme mahduttamaan aikatauluihin muutaman päivän Karkunkylässä, eli vielä vähän lisää maaseutua ja luonnon kauneutta. Suuren kuusen alta löytyi muuten oiva toimistopaikka, vain sähköt puuttuivat.

Toukokuun kiistämätön kohokohta oli Suomenlinnassa vietetty viikko. Osallistuimme siellä monipäiväiseen Learning Village tapahtumaan ja päätimme jokapäiväisen saarelle matkaamisen sijaan vuokrata Airbnb-asunnon – ensimmäista kertaa Suomessa.

Ihastuin paikkaan niin, että googlasin jo ensimmäisenä iltana miten Suokkiin pääsee asumaan. Ilmeisesti ei kovinkaan helposti, sillä asuntoja vapautuu harvoin ja niihin on paljon hakijoita.

Itse Learning Village tapahtuma oli – jälleen kerran – unohtumaton kokemus. Hymyä ja nauruja, toisaalta kyyneleetkin jossain vaiheessa valuivat. Niin monia mielenkiintoisia keskusteluja, oman maailmankuvan haastamista ja uusien näkökulmien avautumista. Työpajoja, keskusteluja, yhteisruokailuja, telttasaunomista. Mukaan mahtui myös valokuvakävelyä, chi kungia, hennatatuointeja ja villiä tanssia yömyöhällä. Kaikki hoitui – ja hyvin hoituikin – itseorganisoidusti, osallistujien toimesta.

Villagen jälkeen hengailimme vielä muutaman päivän saarella, nauttien yleisestä fiiliksestä ja joka puolella vaanivasta kauneudesta. Kävimme piknikillä ja vaeltelimme ympäriinsä. Lähtiessämme rankkasade tavoitti saaren juuri kun olimme astumassa lauttaan ja minuutissa olimme läpimärkiä. Sopi hyvin siihen oloon, kun ei vielä millään olisi malttanut lähteä. Toisaalta edessä oli kaksi viikkoa Camino de Santiagon vaellusreitillä Espanjassa, ihan käypä vaihtoehto sekin.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Letkeitä päiviä Amedin snorklausparatiisissa, pikavisiitti Ubudin nomadikulmille ja jäähyväiset Balille. Muutaman pompun ja Hongkongin stop-overin kautta Suomeen.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

“Nomadivillassa” vietetyn huhtikuun jälkeen meillä oli vielä reilu viikko aikaa Balilla ja pohdimme pitkään, miten haluamme tuon ajan viettää. Meren kutsu oli lopulta voimakkain ja päädyimme takaisin Amedin snorklaus- ja sukellusvesille. Antti varasi itselleen kolmipäiväisen vapaasukelluksen jatkokurssin ja minä varauduin viettämään tuntikausia korallien ja kalojen yläpuolella leijaillen.

Siinä se kuusi päivää sitten vierähtikin, vuorotellen vedessä kelluttelun ja töiden teon välillä. Eipä Amedissa paljon muuta tekemistä olekaan, varsinkaan ilman ajopeliä. Meille tämä kuitenkin sopi erinomaisesti, eikä samoissa muutamassa paikassa syöminenkään kyllästyttänyt.

Aivan majapaikkamme edessä aukeni pieni koralliriutta kaloineen ja noin sata metriä rantaa eteenpäin löytyi isompi palanen riuttaa. Tuolla riutalla on myös vedenalainen rakennelma, jota osa kutsuu temppeliksi ja osa postitoimistoksi. Itse olen kallistumassa jälkimmäiseen, vaikken tiedä onnistuisiko postikortin lähettäminen.

Majapaikaksi valikoitui Sama Sama Bungalows (Booking.com), johon olimme oikein tyytyväisiä. Toisen kerroksen terassiltamme aukeni hieno näkymä merenlahden ylle, sänky oli oikein mukava ja ilmastointi toimi. Nettikin toimi enimmäkseen oikein hyvin ja nopeasti, joten työskentely onnistui omasta huoneesta käsin, maisemaa ihaillen.

Päivisin viihdyimme myös Apneista-vapaasukelluskoulun yhteydessä sijainneessa Amed Organik Caféssa, jossa ei kylläkään ollut wifiä, mutta puitteet ja tarjoilut olivat enemmän kuin kohdallaan. Vieläkin muistelen lämmöllä paikan tuoremehusekoituksia ja juustokakkua.

Amedista jatkoimme vielä pariksi päiväksi Ubudiin. The Peacock Inn hotellin (Booking.com) sijainti oli keskeinen ja tilava huone mukavan moderni. Uima-allaskin löytyi, mutta lämpimään mereen tottuneelle vesi oli kylmää.

Tein viime hetken tuliaisostoksia, melkein jo onnistuen tinkimmisessäkin. Ainakaan en ihan hirvittäviä ylihintoja enää maksanut. Vielä kerran oli käytävä nauttimassa balilaisesta hieronnastakin ja tällä kertaa sain viimein houkuteltua Antin mukaan. Taisi sekin tykätä.

Testasimme myös useamman työskentelykahvilan ja the Onion Collective coworking-tilan, joista tämä viimeksi mainittu oli suosikkimme – lähinnä rauhallisen ympäristön ja hyvin toimivan netin vuoksi. Yhdessä kahvilassa netti toimi myös hyvin – kunnes sähköt katkesivat. Kun katko tuntui jatkuvan, kyselimme tarjoilijalta syytä: tärkeä hautajaiskulkue oli käynnissä pääkadulla ja koska hautajaistorni oli korkea, piti sähkölangat katkoa tien yltä. Kuulemma ihan normaali tapa.

Viimeisenä Balin iltana kokoonnuimme, hieman haikeissakin tunnelmissa, villalla asuneen porukkamme kanssa vielä kerran syömään ja nauramaan. En tiedä ihastuinko varsinaisesti Baliin, kaikesta tarjonnasta ja luonnonkauneudesta huolimatta jotain jäi puuttumaan. Mutta vahva diginomadiyhteisö houkuttelee meidät varmasti saarelle vielä uudelleenkin.

Paluumme Balilta Hämeenlinnaan kesti pari päivää, sillä yövyimme matkan varrella pari yötä. Ensin Kuala Lumpurin lentokentällä, jossa ajatusvirheeni vuoksi ehdimme nukkumaan vain muutaman tunnin. Kahdeksan tunnin vaihtoajasta kun ei paljoa jäänyt jäljelle, kun siitä ensin vähensi rajamuodollisuudet, hotelliin kirjautumisen ja seuraavan aamun lähtöselvityksen turvatarkastuksineen.

Toiseksi yöksi pysähdyimme Hongkongiin, jossa olimme hotellillamme jo kolmen aikaan iltapäivästä. Tämä oli jo toinen pikavisiittini kaupunkiin, ja kuten edelliselläkin kerralla, niin tälläkin kertaa ilma oli harmaan sateinen ja minä unenpuutteessa. Varsinainen keskusta ja kehuttu Victoria Peak jäivät siis edelleen näkemättä keskittyessämme herkuttelemaan ja ihmettelemään Kowloonin alueella.

Hongkongista en vielä saanut otetta, mutta taidan haluta sinne takaisin. Miljoonakaupungin syke tuntui niin erilaiselta Balin saarielämän jälkeen. Niin paljon kaikkea, jotain uutta jokaisen kulman takana. Ja ihmisiä, ihmisiä kaikkialla. Olihan Balillakin vilkasta ja ihmisiä, mutta jollainlailla kylämäisesti. Hongkong taas on niin selkeästi suurkaupunki.

Hongkongista lensimme Aeroflotin siivillä Moskovan pompun kautta. Monet hieman epäilivät lentoyhtiövalintaamme, mutta eipä jäänyt valittamista – paitsi ruuasta, jota en vaan yksinkertaisesti saanut alas. Saatamme siis lentää Aeroflotilla uudelleenkin, varsinkin jos he edelleen tarjoavat näitä hyvin edullisia Aasian lentoja.

Suomessa oli Aasian jälkeen niin hiljaista, niin hiljaista. Autiolla lentokentän juna-asemalla epäilimme jo aseman olevan pois käytöstä. Tai ehkä ydinlaskeuma oli tyhjentänyt kaupungin. Mutta sieltä se juna körötteli paikalle ja vähitellen hiljaisuus alkoi taas tuntua normaalilta.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Kuukausi Balilla, yhteisessä villassa nomadiystävien kanssa. Iltapäiviä altaalla, pitkiä työpäiviä ja yhteisiä illallisia pitkän pöydän ääressä, sekä skootteriretkiä lähiseuduille ja viikonloppuja ympäri saarta.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Kun aloitimme kulkurielämän, haaveilin asuvani mukavassa uima-altaallisessa villassa etelän lämmössä. Reilut kolme vuotta siihen meni, mutta nyt haaveeni vihdoinkin toteutui! Yhdessä seitsemän nomadikaverimme kanssa vuokrasimme hulppean kuuden makkarin talon Etelä-Balilta ja asuimme sekä työskentelimme yhdessä huhtikuun ajan. Vaikka tiivis yhteisasuminen välillä harmaita hiuksia aiheuttikin, niin kyllä tämä kuukausi on ollut yksi elämäni mukavimpia.

Arkipäivät vietimme työhön uppoutuneina, toisinaan moneen päivään kämpältä poistumatta. Paikallinen skootteripalvelu Gojek kun toimitti ruuatkin perille ja olisi tarvittaessa käynyt myös kaupassa puolestamme. Oli meillä omakin skootteri vuokralla, sillä huristelimme lähikauppaan ja ravintoloihin mökkihöperyyden uhatessa. Viikonloppuisin teimme sitten autolla pidempiä retkiä: Amedin snorklausvesille, Ubudin vehreyteen kulttuurin keskelle sekä oman alueemme surffibiitseille.

Meidän upea villamme

Villamme ohi kulkeva tie oli lähes käyttökelvoton ja puuttui mm. iPhonen kartoista. Liikkeellelähtö skootterilla vaati siis aikamoista ninjailua ja minä sain yleensä kävellä mäen alle kyytiä odottamaan. Myöskin erinäisillä kuljetuspalveluilla ja takseilla oli vaikeuksia löytää taloamme, mutta toisaalta saimme olla hyvin rauhassa, kun ei ollut ohikulkuliikennettä. Taustameluna olikin skootterimelun sijasta kukkojen kieuntaa ja koirien haukuntaa.

Ja se itse villa! Meidän huone oli yläkerrassa ja meillä oli oma iso parveke, upealla näkymällä vehreyden yli merelle asti. Talo oli itse asiassa kaksi identtistä asuntoa yhdessä, joten meillä oli kaikkea kaksin kappalein: keittiöitä, olohuoneita, jopa uima-altaita! Tästä jälkimmäisestä olimme oikein onnellisia siinä vaiheessa, kun toinen altaista mystisesti tyhjeni yön aikana.

Työntekoa tropiikissa

Oikeastaan ainoa huono puoli villassamme oli olematon nettiyhteys. Megan liittymä ei ihan riitä, kun paikalla on 9 netissä työskentelevää. Hankimmekin kaikki itsellemme paikalliset sim-kortit ja niihin dataa ja näin periaatteessa ratkaisimme ongelman. Paitsi että makuuhuonesiivet blokkasivat signaalin kulun yhteisiin tiloihin ja oikeastaan ainoa tapa käyttää puhelindataamme oli ripustaa puhelimet talon nurkan pylvääseen. Hätä keinot keksii!

Snorklausparatiisi Amed

Ensimmäisen pidemmän viikonloppureissumme teimme saaren koillis-osaan, Amedin pikkukylään. Amed on tunnettu kohde sukeltajien ja snorklaajien parissa, sekä upean eläin/korallimaailmansa että lähistöltä löytyvän USS Liberty hylyn takia. Hylky makaa viistosti merenpohjassa ja sen ylin kohta on vain muutaman metrin meren pinnan alapuolella, joten sitä pääsee tutkiskelemaan snorklaillessakin.

Tällä matkalla pääsimme ensimmäisen kerran kokeilemaan paikallisia Homestay-majoituksia, jotka nimestään huolimatta ovat ennemminkin Guesthouseja kuin majapaikkoja perheen nurkissa. Näitä löytyy laidasta laitaan, ne ovat yleensä suhteessa edullisia (meidän kuvissa näkymä ilmastoitu huoneemme maksoi 14€/yö, sisältäen aamupalan) ja samalla pääsee paremmin näkemään paikallista elämää.

Diginomadien suosima Canggu

Länsirannikon surffimesta Canggu on viime aikoina noussut diginomadien suosikiksi. Mekin kävimme siellä päiväretkellä: tutustumassa paikalliseen coworking-tilaan ja treffaamassa kavereita. Canggu oli ehkä hieman liian turistihipsterikohde meille, mutta toisaalta se vaikutti helpolta ja leppoisalta. Ja coworking-tila Dojo oli kyllä aika mukava, sisäpihalta löytyvine uima-altaineen ja herkkukahveineen.

Jatkaessamme matkaa Dojolta illallispaikkaamme La Lagunaan (kuvia alla), koimme ensimmäisen kerran paikallisen taksimafian käytännössä. Canggun alueelle ei Ubereilla ym. palveluilla ole asiaa asiakkaita noutamaan ja myös esim. suhteellisen luotettavana ja edullisena tunnettu Blue Bird taksi ei ollut tervetullut. Ainoa vaihtoehto oli siis ylihintainen kyyti paikallisesta kojusta. Varsinaista kotimatkaa varten kävelimme Canggun ulkopuolelle ja otimme sieltä normihintaisen taksin. Kymmenen minuutin kävelyllä säästimme noin 20 euroa.

Se pakollinen turistikohde Ubud

Kaksipäiväisestä Ubudin retkestämme ensimmäisen päivän vietimme Ubudin keskustaan tutustuen. Tingimme markkinoiden kaaoksessa ja minä ostin – taas – uusia vaatteita hajonneiden tilalle. Muut kävivät apinametsässä, mutta minä en uskaltanut. Jostain syystä apinat pelottavat minua ja luettuani, että nämä veijarit purevat joka päivä muutamaa kymmentä vierailijaa, jäin suosiolla ulkopuolella odottelemaan. Apinat tosin eivät pysyneet metsässään, vaan levittäytyvät lähimaastoonkin ja niin vain kävi, että nenäliinapakettini lähti vauhdilla kädestäni ja seuraavaksi pikkuiset apinan kätöset olivat pyrkimässä käsilaukkuuni. Onneksi eivät muuta saaneet saaliiksi.

Testasimme tietenkin myös paikalliset coworking-tilat. Hubud on toiminut siellä jo pitkään, ollen yksi ensimmäisia diginomadi-suuntautuneita coworking-tiloja koko maailmassa ja siten legendan maineessa nomadien keskuudessa. Itse taisin tykästyä enemmän uuteen moderni-ilmeiseen Outpost-tilaan.

Ubud on eittämättä yksi Balin tunnetuimpia turistikohteita ja sieltä ja sen lähistöltä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Mekin laitoimme toiseksi päiväksi kuvitteelliset turistihatut päähän ja liityimme joukkoon. Meitä jo Amedin retkellä kuskannut Joko oli jälleen viikonlopun kuskinamme ja kuljetti meitä ympäriinsä nähtävyydeltä toiselle.

Ensimmäinen pysähdys maksullisilla riisiterasseilla oli helteessä melko turha, sillä kukaan meistä ei halunnut pidemmälle kävelylle. Ja näimme terasseja lisää sekä kahvitilalla että lounasravintolastamme. Kahvitila sen sijaan oli mielenkiintoinen ja ihastuin inkiväärikahviin. Tilan vetonaulana oli sivettikissan läpikulkeneista(!) pavuista tehty kahvi, jota olisi saanut maksusta maistaa.

Pysähdyimme myös vesitemppelillä, josta olen nähnyt upeita kuvia pyhässä lähteessä kylpevistä ihmisistä. Sunnuntaina paikka oli hyvin kiireinen ja altaassa kierteli kymmenien metrien mittainen jono, kaikki odottamassa omaa vuoroaan kastautua. Upeat yksityiskohtakuvat jäävät siis saamatta, mutta suosittelen silti visiittiä temppelille tähän suuntaan osuessasi. Ja lisävinkkinä, uloslähtiessä ei kannata seurata kylttejä, vaan palata samaa reittiä kuin tulikin, muuten joutuu loputtomalta tuntuvaan matkamuistokojujen labyrinttiin.

Päivän viimeinen pysähdys oli vesiputouksella, jonne sai kivuta kunnioitettavan määrän portaita. En laskenut montako, mutta takaisin päästyämme pohkeita kramppasi. Mutta oli se kyllä hieno se vesiputouskin, joten saattaisin tsempata toistamiseen, jos paikalle uudestaan osuisin.

Siinä se kuukausi vierähti, hyvässä seurassa. Seuraavaa kertaa jo suunnitellessa… Nyt edessä on vielä viikko Amedissa – päätimme siis palata sinne meren houkuttelemana – ja sitten Hong Kongin stop-overin kautta Suomeen, Aeroflotin siivin.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Ystävien hemmoteltavana Indonesian Bogorissa, turistivirtojen ulottumattomissa. Ja sieltä toiseen ääripäähän, Gili Air saaren matkailijaparatiisiin turkoosien vesien ja valkeiden hiekkarantojen äärelle.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Ystävien luona vierailussa on aina se hyvä puoli, että apuna on joku, joka tuntee paikalliset tavat. Elo Bogorissa olisi ollut huomattavan paljon hankalampaa ilman ihania ystäviämme, jotka veivät parhaisiin ruokapaikkoihin, selittivät paikallisliikenteen salat ja tilasivat hierojan kotikäynnille. Yksinäisenä reissaajana Bogor olisi varmasti jäänyt aika etäiseksi, sillä kaupungissa on vähän varsinaisia turistiaktiviteetteja.

Eikä niitä muita ulkomaisia turisteja paljon kaupungissa näkynytkään. Tutustuessamme Bogorin päänähtävyyteen, eli kasvitieteelliseen puutarhaan, koululaiset pysäyttivät meidät vähän väliä. He olivat saaneet tehtäväkseen harjoitella englantia haastattelemalla ulkomaalaisia ja etsivät sopivia kohteita. Me olimme ilmeisesti lähes ainoat turistit puutarhassa sinä päivänä, sen verran monta koululaisporukkaa meitä lähestyi. Jossain kohtaa jo samaistuin puutarhaan kuuluneen museon vitriinien haalistuneisiin eläinasetelmiin.

Yhtenä päivänä teimme retken vuorenrinteen vesiputoukselle. Siellä hieman korkeammalla oli onneksi hieman viileämpää, mutta silti hiki valui virtanaan kavutessamme ylöspäin. Kun vihdoin luulin meidän olevan perillä – ks. kuva alla – niin olimmekin vasta vesiputousalueen alkupäässä. Siitä matka jatkui vielä paljon ylöspäin, usein virran poikki kahlaten. Mutta kunhan sain odotukseni korjattua kohdalleen, niin retki oli oikein mahtava. Enpäs ollutkaan ennen seisonut korkean vesiputouksen kuohuissa.

Bogoriin lennähti – ihan Helsingistä asti – myös ystävämme Anne, jonka saimme matkaseuraksi seuraaviksi viikoiksi. Muutaman päivän Bogorissa yhdessä seikkailtuamme jatkoimme matkaa Lombokille. Saaren pienellä kentällä ei kovin tarkkoja turvavaatimuksia ollut, koneesta senkun käveltiin terminaaliin omia reittejä. Aika moni kännykkä räpsi selfieitä koneen vierellä.

Kentältä otimme taksin suoraan satamaan, josta paikallisveneet Gili-saarille lähtevät. Tai melkein satamaan, sillä kuski jätti meidät hevoskyytien luokse muutaman sadan metrin päähän. Emme maksaneet lisää, vaan kävelimme. Itse satamassa kaikki sujui yllättävän hyvin, vaikka olinkin etukäteen lueskellut juttuja vaikka minkälaisista huijareista. Ostimme liput virallisesta kojusta ja odottelimme vajaan tunnin verran, että veneeseen kertyi riittävästi matkustajia. Ja parinkymmenen minutin merimatkan jälkeen olimmekin jo ihanan rennolla Gili Airin saarella.

Me olimme varanneet viikon lomaviikoksi, joten läppäreihin ei tarvinnut koskea. Työnteon sijaan keskityimme lukemaan kirjoja, löhöilemään, syömään enemmän ja vähemmän hyvin, juomaan monta hedelmämehua päivässä, kellumaan altaissa ja ihailemaan auringonlaskuja – ja kerran myös nousua! Pääohjelmanumerona oli snorklaaminen värikkäiden kalojen ja korallien seassa. Ne tavoittaa saaren itäpuolella ihan vaan astumalla veteen ja polskimalla jonkin matkaa merelle päin. Antti kävi muutaman kerran myös vapaasukeltamassa ja näyttää edelleen olevan ihan lajin pauloissa. Ainakin päätellen siitä, että viettää nykyään kaiken vapaa-aikansa – meren puuttuessa – uima-allasta päästä päähän sukeltaen.

Seuraavat kuusi viikkoa vierähtävätkin sitten Balilla – joka muuten tuossa alla olevassa kuvassa siintää taustalla. Olemme vuokranneet diginomadikaverien kanssa hulppean villan, joten saa nähdä paljonko maltamme kierrellä saarella.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Koh Lantalla rennon saarielämän molempia puolia, coworkingia ja pitkähäntäveneellä paratiisiin. Kostean hikisessä Bangkokissa taas keskityimme shoppailuun ja sairasteluun. Ja lopulta päädyimme ystävien huomaan Indonesian vehreään ja sateiseen Bogoriin.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Yhtenä päivänä koko Koh Lantan saarelta oli sähköt pois. Tästä onneksi tiedotettiin etukäteen, joten osasimme siihen varautua. Tosin en tajunnut, ettei vesipumppukaan ja olin juuri laittanut muutaman vaatteen saippuaveteen likoamaan sähkön katketessa. Pesin siis kaiken uudelleen illalla juoksevan veden palatessa.

Työskentelypaikallamme KoHubilla oli onneksi käytössä generaattori ja aamupäivän ajan meillä oli sekä nettiä että sähköä. Jossain vaiheessa iltapäivää generaattori kuitenkin hajosi ja vaikka läppärissä riitti virtaa ja kännykästä sai netin, oli ilman tuulettimia tukalan kuuma työskennellä. Sellaista se on se saarielämää toisinaan.

Viikon huippusaavutus oli ehkä se, että ajelin useampana päivänä ihan itse töihin skootterilla, sillä Antti oli vapaasukelluskurssilla. Olen kuullut niin paljon juttuja onnettomuuksista, että hieman jännitti lähteä liikkeelle. Melko holtiton ajokulttuuri yhdistettynä suureen määrään epävarmoja turisteja skootterien ohjaimissa vaatii veronsa. Kaveri antoi neuvoksi: “muista, että kaikki liikenteessä yrittää tappaa sut“.

Hieman liioiteltua ehkä, mutta hyvin varman päälle minä ainakin otin ajaessani, varsinkin koska olin yksi noista mainitsemistani epävarmoista kuskeista. Ja hyvinhän se lopulta meni! Thaimaassa ajaessa kannattaa muuten muistaa myös se, että käännyttäessä ei ryhmittäydytä tien keskelle vaan odotellaan tien vieressä sopivaa ylityshetkeä.

Vapaasukelluksesta puheenollen, Antti tykästyi lajiin niin, että hankki jo vapaasukellusmaskinkin. – Lisää on siis varmasti luvassa ja voin pyytää kirjoittelemaan jotain tänne blogin puolellekin, jos kiinnostaa? – Minäkin päädyin hankkimaan ihan perussetin snorklailua varten, niin en ole vuokrakamojen armoilla. Pelkillä käsimatkatavaroilla matkaamme edelleen, mutta kyllä mukaan aina maski ja snorkkeli mahtuu. Painorajat taitavat tosin jo ylittyä, onneksi pikkulaukkuja harvoin punnitaan.

Snorkkelia pääsin kokeilemaan heti seuraavana päivänä, kun osallistuimme KoHubin järjestämälle kolmen saaren veneretkelle. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli valkoinen paratiisiranta, kuin suoraan postikorteista. Itse palan niin helposti auringossa, että varsinaisen biitsillä loikoilun jätän väliin ja hakeudun varjoon, mutta onneksi täältä löytyi myös snorklausalue.

Toisellä pysähdyksellä, Emerald Cavessa, uimme oppaan johdolla pimeän tunnelin läpi saaren sisältä löytyvälle “salaiselle rannalle”, jonka kyllä olivat löytäneet kymmenet muutkin turistit. Mielenkiintoinen ja kaunis kohde silti.

Päivän kolmas pysähdys oli oma suosikkini, eli snorklaushetki asumattoman saaren ympärillä. Täällä näkyi jo paljon kaloja! Yksi niistä maistoikin minua hieman varpaasta, muttei ilmeisesti tykännyt ja jätti rauhaan.

Matkaa teimme perinteisillä pitkähäntäveneillä – olet varmasti nähnyt näitä värikkäitä puuveneitä Thaimaasta otetuissa valokuvissa, sillä niiltä ei voi välttyä. Kyyti oli yllättävän mukavaa, vaikka takaisin palatessa aallokko oli korkeampi ja muutamat meistä – minä mukaan lukien – kastuivat tyrskyissä oikein kunnolla.

Kolmen rennon saariviikon jälkeen olikin taas hyvästien aika. Onneksi näyttää siltä, että monet KoHubilta tutuksi tulleet nomadit ovat meidän tapaamme Balilla huhtikuussa, joten jälleennäkemisiä on luvassa.

Matka Bangkokiin kesti lähes koko päivän, perillä hotellillamme olimme vasta illansuussa. Vaikka Bangkokin syke houkutteli, olimme sen verran väsyneitä, että etsimme vain illallispaikan ennen peiton alle kääriytymistä. Aika samalla kaavalla jatkuikin sitten koko Bangkokin vierailumme, sillä ensin minulla oli vatsa sekaisin – ensimmäistä kertaa kahden Thaimaan kuukauden aikana, luulin jo selvinneeni ilman. Päädyimme kiertelemään lähistön ostarilla, sillä olo oli hieman heikko ja saniteettitilojen läheisyys tuntui tärkeältä.

Seuraavana päivänä Antti taas tunsi olonsa melko flunssaiseksi, eivätkä pitemmät kävelyt kuuman kosteassa ilmassa houkutelleet. Kävimme siis toisella ostarilla. Onneksi niitä riittää Bangkokissa! Ja olihan pieni shoppailutuokio myös ihan ajankohtainen, sillä useammat vaatteemme olivat reissussa rähjäntyneet käyttökelvottoman rajalle.

Paljon aikaa vietimme myös hotellillamme. Suosittelujen perusteella valitsemani Tints of Blue olikin oikein viihtyisä pikku boutique-hotelli (affiliate-linkki hotelliin Booking.comissa). Bangkokin mittakaavassa varsin vaatimattomasta korkeudesta eli 7. kerroksesta oli kivat näkymät, huone oli iso ja viihtyisä ja katolta löytyi uima-allas.

Nyt on monta syytä palata Bangkokiin, sillä kaikki turistinähtävyydet jäivät näkemättä!

Bangkokista jatkoimme matkaa Indonesian Bogoriin, jossa ystävämme asuvat. Kävimme täällä jo viime Aasian reissullamme, mutta tällä kertaa vastassa oli entisen sinkkuystävän lisäksi myös aviomies ja vuoden ikäinen pikkutyttö. Niin se elämä muuttuu!

Meillä on ollut oikein leppoisaa aikaa täällä. Antti on edelleen flunssassa, joten mitään ihmeellisempää emme ole tehneet, kunhan nauttineet rauhallisesta kotielämästä. Takapihan mangopuun alla on grilli kuumentunut parina iltana ja kahvi maistuu hyvältä muumimukista, omenapiirakan kera. Jokapäiväinen ukkossade alkaa melkein kellontarkasti kolmen kieppeillä ja silloin on paras olla sisätiloissa.

Emme me kuitenkaan ihan pelkästään kotona ole hengailleet. Sunnuntaina vietimme aamupäivän urheiluklubin ihanan isolla uima-altaalla ja kotimatkalla kävimme ruokaostoksilla paikallisessa supermarketissa – yllättävän viihdyttävää uudessa maassa.

Ja olemme me useamman kerran käyneet ulkona syömässä, viimeksi aivan upealla näköalapaikalla. Saavuimme sinne juuri ajoissa nähdäksemme miten auringonlasku värjäsi punaiseksi Bogorin vilinän, samalla kun taustalle piirtyi mahtava tulivuori.

Puolitoista viikkoa aikaa jäljellä Bogorissa ja sitten matka jatkuu Gili Airin saarelle, lomailemaan!

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä