Viimeiset pari viikkoa on ollut aika vauhdikasta reissaamista, joten pysähtyminen onkin tarpeen. Helmikuun lopulla jätimme ihanan Chiang Main taaksemme ja suuntasimme uudelleen Kuala Lumpuriin. Vietimme siellä tällä kertaa vain neljä yötä ja majoituimme jonkin verran ydinkeskustan ulkopuolelle, paikkaan jossa ei muita turisteja pahemmin näkynyt. Nähtiin siis ihan eri kaupunki kuin viime pysähdyksellä… Alueelta löytyi muutaman sadan metrin säteellä kymmeniä ruokapaikkoja. Ilmeisesti paikalliset eivät pahemmin itse kokkaa, vaan syövät ulkona ja samalla tapaavat tuttuja.

Seuraavaksi suuntasimme viideksi päiväksi Singaporeen, joka oli kuin pala Eurooppaa Aasian keskellä. Tai ehkei Euroopassakaan yleensä ole niin siistiä ja säntillistä. Suomalaisena oli kuitenkin jotenkin kotoisa olo… Vaikka muutaman Kaakkois-Aasian kuukauden jälkeen jo pistikin silmään se, miten ihmiset oikeasti noudattivat ohjekylttejä. Lieneekö ainoa paikka Aasiassa, jossa jalankulkijat pysähtyvät punaisiin valoihin, vaikka autoja ei näy?

Singaporesta palasimme Kuala Lumpuriin, jossa tapasimme ihanan ystävämme Marian. Parin päivän aikana keskityimme lähinnä syömiseen ja juomiseen eri paikoissa. Lähtöpäivänä kävimme myös seikkailemassa paikallisella metsäntutkimuslaitoksella ja opimme, että aina pitää tuplatsekata ohjeet, vaikka respan mukava tyttö oikein tietäväiseltä vaikuttaakin. Mentiin sitten aika monta juna-asemaa liian pitkälle ja tajuttiin asia vasta ajeltuamme taksilla puolisen tuntia ja hermostuttuamme kuljettajalle (opaskirjan mukaan taksimatkan piti olla n. 5-10 minuuttia). Jäi sitten ajan loppuessa päänähtävyys eli riippusiltakävely puiden latvassa kokematta, mutta olipa seikkailu.

Maria tuli mukaamme vielä Kambotzaan. Lensimme Siem Reapiin Angkorin muinaistemppeleitä ihmettelemään. Olin lukenut matkaoppaista, että päiväksi vuokrattavia autoja kuskeineen löytyy joka puolelta ja niinpä olikin, jo lentokentältä hotellille meidät kuljettanut taksikuski Mr. Bros onnistui kauppaamaan meille itsensä kuskiksi seuraavaksi päiväksi.. Toisena temppelipäivänä otettiin mukaan vielä opas, jonka kertomat tarinat auttoivat ymmärtämään paikkaa paremmin.

Siem Reapista matka jatkui Kambodzan pääkaupunkiin Phnom Pheniin. Sieltä löytyi viihtyisä jokibulevardi monine ravintoloineen. Ja mukava pikkuhotelli uima-altaineen. Ongelmia tuottivat tosin säännölliset sähkökatkot, mutta onneksi näihin pariin päivään ei ollut paljoa töitä suunniteltuna. Sen sijaan tutustuimme enemmänkin maan kauhistuttavaan lähihistoriaan. Aina jaksaa ihmetyttää, miten sellaiset tragediat ovat mahdollisia ja miten niitä vain tapahtuu vielä nykyaikanakin. Toivoa toi kuitenkin se, että kuolemankentilläkin vieraillessa kuului kauempaa lasten mekastus. Elämä jatkuu.

Tässä taas tällainen pikakatsaus, kun on kovasti kyselty postausten perään. Nyt rannalla ollessa ehtii varmaan kirjoittelemaan vielä tarkempia sepustuksiakin. Melkein lupaus.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Petronan kaksoistornit ovat näyttävät, varsinkin illalla valaistuina. Niiden luona on mukava puisto, mutta emme vielä olleet oikein tottuneet trooppiseen lämpöön, joten pidempi kiertely oli liian raskasta. Batu-luolista päällimmäisenä jäivät mieleen valokuvattaviksi haluavat intialaislapset, loputtomat portaat leikkisine apinoineen ja suuren luolan luonnonkauneus yhdistettynä ihmisen pienempiin luomuksiin. Yksi kohokohta meille oli temppeliluolan viereisessä ”pimeässä luolassa” (Dark Cave) tehty opastettu kierros. Kierros oli päivän viimeinen ja olimmekin ainoat asiakkaat, joten saimme yksityiskohtaista opastusta. Varusteenamme taskulamput ja oppaan vakuutus siitä, että eläimet eivät ole meille vaaraksi, seikkailimme pimeän luolan käytävillä. Nähtiin aika monenmoista vipeltäjää. Jännää oli myös se, kun hetkeksi kaikki valonlähteet sammutettiin ja seisoimme hiljaa pimeässä luolassa kuunnellen luonnon ääniä.

Yksi mukavimmista kokemuksista oli kun paikan päällä asuva ystävämme tyttöystävineen kierrätti meitä kaupungissa yhden illan. Ajelimme melko paljon ja näimme alueita, joita vierailijat eivät yleensä näe. Kävimme mm. syömässä sellaisessa intialaisessa ravintolassa, josta on syntynyt maanlaajuinen ketju, ja ihmettelemässä paikallisia markkinoita. Ilta päättyi, yllätys yllätys, ostoskeskukseen ja mukavaan ravintolaan siellä. Illan aikana selvisi ainakin se, että KL on autoilijoiden kaupunki ja ilman autoa pääsee liikkumaan vain hyvin rajatulla alueella. Opimme myös sen, että jonkinlainen navigaattori on ehdottomasti tarpeen, sillä kaupunki on ennemminkin laajentunut tarpeen mukaan kuin suunnitelmallisesti. Teiden rakentaminen tuntui seuranneen samaa logiikkaa.

Majatalomme Traveller’s Palm sijaitsi Bukit Bintangin alueella, jossa oli sopusoinnussa moderneja ostoskeskuksia, pikku kauppoja, katukeittiöitä, turistibaareja, hotelleja ja majataloja. Suosittu ruokakatu Jalan Alor sijaitsi aivan kulman takana ja kävimmekin siellä syömässä herkullista ja hyvin edullista aasialaista ruokaa lähes joka ilta. Majatalomme omisti mukava nainen 4v. tyttärineen. Tytär huolehti vieraiden viihdyttämisestä mm. monilla kysymyksillään ja syliin kiipeämisellä. Nainen sanoi olleensa ensimmäinen naispuolinen majapaikan pitäjä alueella aloittaessaan noin 10 vuotta sitten. Hän sanoi viihtyvänsä työssään ja pitävänsä ihmisten tapaamisesta. Tämä myös näkyi välittömänä ja ihmisläheisenä tunnelmana majapaikassa. Itse huoneemme oli siisti, muttei muuten mitenkään ihmeellinen ja varsinkin monta tuntia putkeen töitä tehdessä ikkunoita rupesi kaipaamaan. Kun ilmastoon oli paremmin sopeutunut, niin työnteko onnistui myös ulkona pienellä piha-alueella. Wifi toimi hyvin, eikä majapaikassa ollut tarvetta muulle yhteydelle. Ostin jonain päivänä myös paikallisen prepaidin ja yritin saada netin toimimaan sitä kautta, mutten onnistunut vajaan tunnin säätämisellä. Ja kun majapaikassa netti toimi hyvin, niin en viitsinyt taistella pidempään.

KL on ilmeinen shoppailijan paratiisi, sillä siellä on kymmeniä ostoskeskuksia (jostain luin 30+ toisaalta 70+, mene ja tiedä) ja niistä löytyy kaikkea luksuksesta halpamarketteihin. Vietimme niissä aikaa yllättävän paljon, sillä kauppojen lisäksi ne tarjosivat viilentymismahdollisuuden helteessä, suojan rankkasateelta ja hyvin monipuoliset ravintolaosastot. Meillä oli muutama asia hankittavana (hyttysmyrkky, tabletin suojus, jne.) ja ne löytyivätkin helposti jo ekana päivänä suuresta ja modernista Pavilion ostoskeskuksesta. Lisäksi sorruin ostamaan aidon Desigualin olkalaukun. Jonkinlainen laukku oli tarkoituskin hankkia, sillä vanha oli sanomassa sopimustaan irti, ja tuo ostamani kattaa kyllä kaikki asettamani vaatimukset. Siihen vaan meni yhden päivän budjetti…

Kiertelin myös jonkin verran vaatekauppoja, josko olisin löytänyt muutaman sopivan reissuvaatteen. Opaskirjat kun varoittelivat hartioiden ja polvien näkymisestä, joten olin huolissani pukeutumisestani. Arabilentoyhtiön käyttäminen oli vielä herkistänyt asialle. Paikan päällä selvisi, että eivät läheskään kaikki paikallisetkaan täällä suurkaupungissa näitä sääntöjä seuraa. Peittävämpää vaatetusta (eli tässä tapauksessa lyhythihaista paitaa hihattoman sijaan, ja materiaalista joka ei ole läpinäkyvää) etsiessä sellaisen löytäminen olikin yllättävän vaikeaa.

Ylipäätänsä kaupungista jäi oikein mukavan fiilis. Eläminen on edullista, ihmiset ystävällisiä, kaikkea löytyy ja suuria turhautumisia ei tullut vastaan kaiken toimiessa suurin piirtein oletetusti. Eikä myöskään ollut sellainen fiilis, että pitäisi koko ajan olla varpaillaan huijareiden varalta.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä