Letkeitä päiviä Amedin snorklausparatiisissa, pikavisiitti Ubudin nomadikulmille ja jäähyväiset Balille. Muutaman pompun ja Hongkongin stop-overin kautta Suomeen.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

“Nomadivillassa” vietetyn huhtikuun jälkeen meillä oli vielä reilu viikko aikaa Balilla ja pohdimme pitkään, miten haluamme tuon ajan viettää. Meren kutsu oli lopulta voimakkain ja päädyimme takaisin Amedin snorklaus- ja sukellusvesille. Antti varasi itselleen kolmipäiväisen vapaasukelluksen jatkokurssin ja minä varauduin viettämään tuntikausia korallien ja kalojen yläpuolella leijaillen.

Siinä se kuusi päivää sitten vierähtikin, vuorotellen vedessä kelluttelun ja töiden teon välillä. Eipä Amedissa paljon muuta tekemistä olekaan, varsinkaan ilman ajopeliä. Meille tämä kuitenkin sopi erinomaisesti, eikä samoissa muutamassa paikassa syöminenkään kyllästyttänyt.

Aivan majapaikkamme edessä aukeni pieni koralliriutta kaloineen ja noin sata metriä rantaa eteenpäin löytyi isompi palanen riuttaa. Tuolla riutalla on myös vedenalainen rakennelma, jota osa kutsuu temppeliksi ja osa postitoimistoksi. Itse olen kallistumassa jälkimmäiseen, vaikken tiedä onnistuisiko postikortin lähettäminen.

Majapaikaksi valikoitui Sama Sama Bungalows (Booking.com), johon olimme oikein tyytyväisiä. Toisen kerroksen terassiltamme aukeni hieno näkymä merenlahden ylle, sänky oli oikein mukava ja ilmastointi toimi. Nettikin toimi enimmäkseen oikein hyvin ja nopeasti, joten työskentely onnistui omasta huoneesta käsin, maisemaa ihaillen.

Päivisin viihdyimme myös Apneista-vapaasukelluskoulun yhteydessä sijainneessa Amed Organik Caféssa, jossa ei kylläkään ollut wifiä, mutta puitteet ja tarjoilut olivat enemmän kuin kohdallaan. Vieläkin muistelen lämmöllä paikan tuoremehusekoituksia ja juustokakkua.

Amedista jatkoimme vielä pariksi päiväksi Ubudiin. The Peacock Inn hotellin (Booking.com) sijainti oli keskeinen ja tilava huone mukavan moderni. Uima-allaskin löytyi, mutta lämpimään mereen tottuneelle vesi oli kylmää.

Tein viime hetken tuliaisostoksia, melkein jo onnistuen tinkimmisessäkin. Ainakaan en ihan hirvittäviä ylihintoja enää maksanut. Vielä kerran oli käytävä nauttimassa balilaisesta hieronnastakin ja tällä kertaa sain viimein houkuteltua Antin mukaan. Taisi sekin tykätä.

Testasimme myös useamman työskentelykahvilan ja the Onion Collective coworking-tilan, joista tämä viimeksi mainittu oli suosikkimme – lähinnä rauhallisen ympäristön ja hyvin toimivan netin vuoksi. Yhdessä kahvilassa netti toimi myös hyvin – kunnes sähköt katkesivat. Kun katko tuntui jatkuvan, kyselimme tarjoilijalta syytä: tärkeä hautajaiskulkue oli käynnissä pääkadulla ja koska hautajaistorni oli korkea, piti sähkölangat katkoa tien yltä. Kuulemma ihan normaali tapa.

Viimeisenä Balin iltana kokoonnuimme, hieman haikeissakin tunnelmissa, villalla asuneen porukkamme kanssa vielä kerran syömään ja nauramaan. En tiedä ihastuinko varsinaisesti Baliin, kaikesta tarjonnasta ja luonnonkauneudesta huolimatta jotain jäi puuttumaan. Mutta vahva diginomadiyhteisö houkuttelee meidät varmasti saarelle vielä uudelleenkin.

Paluumme Balilta Hämeenlinnaan kesti pari päivää, sillä yövyimme matkan varrella pari yötä. Ensin Kuala Lumpurin lentokentällä, jossa ajatusvirheeni vuoksi ehdimme nukkumaan vain muutaman tunnin. Kahdeksan tunnin vaihtoajasta kun ei paljoa jäänyt jäljelle, kun siitä ensin vähensi rajamuodollisuudet, hotelliin kirjautumisen ja seuraavan aamun lähtöselvityksen turvatarkastuksineen.

Toiseksi yöksi pysähdyimme Hongkongiin, jossa olimme hotellillamme jo kolmen aikaan iltapäivästä. Tämä oli jo toinen pikavisiittini kaupunkiin, ja kuten edelliselläkin kerralla, niin tälläkin kertaa ilma oli harmaan sateinen ja minä unenpuutteessa. Varsinainen keskusta ja kehuttu Victoria Peak jäivät siis edelleen näkemättä keskittyessämme herkuttelemaan ja ihmettelemään Kowloonin alueella.

Hongkongista en vielä saanut otetta, mutta taidan haluta sinne takaisin. Miljoonakaupungin syke tuntui niin erilaiselta Balin saarielämän jälkeen. Niin paljon kaikkea, jotain uutta jokaisen kulman takana. Ja ihmisiä, ihmisiä kaikkialla. Olihan Balillakin vilkasta ja ihmisiä, mutta jollainlailla kylämäisesti. Hongkong taas on niin selkeästi suurkaupunki.

Hongkongista lensimme Aeroflotin siivillä Moskovan pompun kautta. Monet hieman epäilivät lentoyhtiövalintaamme, mutta eipä jäänyt valittamista – paitsi ruuasta, jota en vaan yksinkertaisesti saanut alas. Saatamme siis lentää Aeroflotilla uudelleenkin, varsinkin jos he edelleen tarjoavat näitä hyvin edullisia Aasian lentoja.

Suomessa oli Aasian jälkeen niin hiljaista, niin hiljaista. Autiolla lentokentän juna-asemalla epäilimme jo aseman olevan pois käytöstä. Tai ehkä ydinlaskeuma oli tyhjentänyt kaupungin. Mutta sieltä se juna körötteli paikalle ja vähitellen hiljaisuus alkoi taas tuntua normaalilta.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Kuukausi Balilla, yhteisessä villassa nomadiystävien kanssa. Iltapäiviä altaalla, pitkiä työpäiviä ja yhteisiä illallisia pitkän pöydän ääressä, sekä skootteriretkiä lähiseuduille ja viikonloppuja ympäri saarta.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Kun aloitimme kulkurielämän, haaveilin asuvani mukavassa uima-altaallisessa villassa etelän lämmössä. Reilut kolme vuotta siihen meni, mutta nyt haaveeni vihdoinkin toteutui! Yhdessä seitsemän nomadikaverimme kanssa vuokrasimme hulppean kuuden makkarin talon Etelä-Balilta ja asuimme sekä työskentelimme yhdessä huhtikuun ajan. Vaikka tiivis yhteisasuminen välillä harmaita hiuksia aiheuttikin, niin kyllä tämä kuukausi on ollut yksi elämäni mukavimpia.

Arkipäivät vietimme työhön uppoutuneina, toisinaan moneen päivään kämpältä poistumatta. Paikallinen skootteripalvelu Gojek kun toimitti ruuatkin perille ja olisi tarvittaessa käynyt myös kaupassa puolestamme. Oli meillä omakin skootteri vuokralla, sillä huristelimme lähikauppaan ja ravintoloihin mökkihöperyyden uhatessa. Viikonloppuisin teimme sitten autolla pidempiä retkiä: Amedin snorklausvesille, Ubudin vehreyteen kulttuurin keskelle sekä oman alueemme surffibiitseille.

Meidän upea villamme

Villamme ohi kulkeva tie oli lähes käyttökelvoton ja puuttui mm. iPhonen kartoista. Liikkeellelähtö skootterilla vaati siis aikamoista ninjailua ja minä sain yleensä kävellä mäen alle kyytiä odottamaan. Myöskin erinäisillä kuljetuspalveluilla ja takseilla oli vaikeuksia löytää taloamme, mutta toisaalta saimme olla hyvin rauhassa, kun ei ollut ohikulkuliikennettä. Taustameluna olikin skootterimelun sijasta kukkojen kieuntaa ja koirien haukuntaa.

Ja se itse villa! Meidän huone oli yläkerrassa ja meillä oli oma iso parveke, upealla näkymällä vehreyden yli merelle asti. Talo oli itse asiassa kaksi identtistä asuntoa yhdessä, joten meillä oli kaikkea kaksin kappalein: keittiöitä, olohuoneita, jopa uima-altaita! Tästä jälkimmäisestä olimme oikein onnellisia siinä vaiheessa, kun toinen altaista mystisesti tyhjeni yön aikana.

Työntekoa tropiikissa

Oikeastaan ainoa huono puoli villassamme oli olematon nettiyhteys. Megan liittymä ei ihan riitä, kun paikalla on 9 netissä työskentelevää. Hankimmekin kaikki itsellemme paikalliset sim-kortit ja niihin dataa ja näin periaatteessa ratkaisimme ongelman. Paitsi että makuuhuonesiivet blokkasivat signaalin kulun yhteisiin tiloihin ja oikeastaan ainoa tapa käyttää puhelindataamme oli ripustaa puhelimet talon nurkan pylvääseen. Hätä keinot keksii!

Snorklausparatiisi Amed

Ensimmäisen pidemmän viikonloppureissumme teimme saaren koillis-osaan, Amedin pikkukylään. Amed on tunnettu kohde sukeltajien ja snorklaajien parissa, sekä upean eläin/korallimaailmansa että lähistöltä löytyvän USS Liberty hylyn takia. Hylky makaa viistosti merenpohjassa ja sen ylin kohta on vain muutaman metrin meren pinnan alapuolella, joten sitä pääsee tutkiskelemaan snorklaillessakin.

Tällä matkalla pääsimme ensimmäisen kerran kokeilemaan paikallisia Homestay-majoituksia, jotka nimestään huolimatta ovat ennemminkin Guesthouseja kuin majapaikkoja perheen nurkissa. Näitä löytyy laidasta laitaan, ne ovat yleensä suhteessa edullisia (meidän kuvissa näkymä ilmastoitu huoneemme maksoi 14€/yö, sisältäen aamupalan) ja samalla pääsee paremmin näkemään paikallista elämää.

Diginomadien suosima Canggu

Länsirannikon surffimesta Canggu on viime aikoina noussut diginomadien suosikiksi. Mekin kävimme siellä päiväretkellä: tutustumassa paikalliseen coworking-tilaan ja treffaamassa kavereita. Canggu oli ehkä hieman liian turistihipsterikohde meille, mutta toisaalta se vaikutti helpolta ja leppoisalta. Ja coworking-tila Dojo oli kyllä aika mukava, sisäpihalta löytyvine uima-altaineen ja herkkukahveineen.

Jatkaessamme matkaa Dojolta illallispaikkaamme La Lagunaan (kuvia alla), koimme ensimmäisen kerran paikallisen taksimafian käytännössä. Canggun alueelle ei Ubereilla ym. palveluilla ole asiaa asiakkaita noutamaan ja myös esim. suhteellisen luotettavana ja edullisena tunnettu Blue Bird taksi ei ollut tervetullut. Ainoa vaihtoehto oli siis ylihintainen kyyti paikallisesta kojusta. Varsinaista kotimatkaa varten kävelimme Canggun ulkopuolelle ja otimme sieltä normihintaisen taksin. Kymmenen minuutin kävelyllä säästimme noin 20 euroa.

Se pakollinen turistikohde Ubud

Kaksipäiväisestä Ubudin retkestämme ensimmäisen päivän vietimme Ubudin keskustaan tutustuen. Tingimme markkinoiden kaaoksessa ja minä ostin – taas – uusia vaatteita hajonneiden tilalle. Muut kävivät apinametsässä, mutta minä en uskaltanut. Jostain syystä apinat pelottavat minua ja luettuani, että nämä veijarit purevat joka päivä muutamaa kymmentä vierailijaa, jäin suosiolla ulkopuolella odottelemaan. Apinat tosin eivät pysyneet metsässään, vaan levittäytyvät lähimaastoonkin ja niin vain kävi, että nenäliinapakettini lähti vauhdilla kädestäni ja seuraavaksi pikkuiset apinan kätöset olivat pyrkimässä käsilaukkuuni. Onneksi eivät muuta saaneet saaliiksi.

Testasimme tietenkin myös paikalliset coworking-tilat. Hubud on toiminut siellä jo pitkään, ollen yksi ensimmäisia diginomadi-suuntautuneita coworking-tiloja koko maailmassa ja siten legendan maineessa nomadien keskuudessa. Itse taisin tykästyä enemmän uuteen moderni-ilmeiseen Outpost-tilaan.

Ubud on eittämättä yksi Balin tunnetuimpia turistikohteita ja sieltä ja sen lähistöltä löytyy kaikenlaista mielenkiintoista. Mekin laitoimme toiseksi päiväksi kuvitteelliset turistihatut päähän ja liityimme joukkoon. Meitä jo Amedin retkellä kuskannut Joko oli jälleen viikonlopun kuskinamme ja kuljetti meitä ympäriinsä nähtävyydeltä toiselle.

Ensimmäinen pysähdys maksullisilla riisiterasseilla oli helteessä melko turha, sillä kukaan meistä ei halunnut pidemmälle kävelylle. Ja näimme terasseja lisää sekä kahvitilalla että lounasravintolastamme. Kahvitila sen sijaan oli mielenkiintoinen ja ihastuin inkiväärikahviin. Tilan vetonaulana oli sivettikissan läpikulkeneista(!) pavuista tehty kahvi, jota olisi saanut maksusta maistaa.

Pysähdyimme myös vesitemppelillä, josta olen nähnyt upeita kuvia pyhässä lähteessä kylpevistä ihmisistä. Sunnuntaina paikka oli hyvin kiireinen ja altaassa kierteli kymmenien metrien mittainen jono, kaikki odottamassa omaa vuoroaan kastautua. Upeat yksityiskohtakuvat jäävät siis saamatta, mutta suosittelen silti visiittiä temppelille tähän suuntaan osuessasi. Ja lisävinkkinä, uloslähtiessä ei kannata seurata kylttejä, vaan palata samaa reittiä kuin tulikin, muuten joutuu loputtomalta tuntuvaan matkamuistokojujen labyrinttiin.

Päivän viimeinen pysähdys oli vesiputouksella, jonne sai kivuta kunnioitettavan määrän portaita. En laskenut montako, mutta takaisin päästyämme pohkeita kramppasi. Mutta oli se kyllä hieno se vesiputouskin, joten saattaisin tsempata toistamiseen, jos paikalle uudestaan osuisin.

Siinä se kuukausi vierähti, hyvässä seurassa. Seuraavaa kertaa jo suunnitellessa… Nyt edessä on vielä viikko Amedissa – päätimme siis palata sinne meren houkuttelemana – ja sitten Hong Kongin stop-overin kautta Suomeen, Aeroflotin siivin.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Ystävien hemmoteltavana Indonesian Bogorissa, turistivirtojen ulottumattomissa. Ja sieltä toiseen ääripäähän, Gili Air saaren matkailijaparatiisiin turkoosien vesien ja valkeiden hiekkarantojen äärelle.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Ystävien luona vierailussa on aina se hyvä puoli, että apuna on joku, joka tuntee paikalliset tavat. Elo Bogorissa olisi ollut huomattavan paljon hankalampaa ilman ihania ystäviämme, jotka veivät parhaisiin ruokapaikkoihin, selittivät paikallisliikenteen salat ja tilasivat hierojan kotikäynnille. Yksinäisenä reissaajana Bogor olisi varmasti jäänyt aika etäiseksi, sillä kaupungissa on vähän varsinaisia turistiaktiviteetteja.

Eikä niitä muita ulkomaisia turisteja paljon kaupungissa näkynytkään. Tutustuessamme Bogorin päänähtävyyteen, eli kasvitieteelliseen puutarhaan, koululaiset pysäyttivät meidät vähän väliä. He olivat saaneet tehtäväkseen harjoitella englantia haastattelemalla ulkomaalaisia ja etsivät sopivia kohteita. Me olimme ilmeisesti lähes ainoat turistit puutarhassa sinä päivänä, sen verran monta koululaisporukkaa meitä lähestyi. Jossain kohtaa jo samaistuin puutarhaan kuuluneen museon vitriinien haalistuneisiin eläinasetelmiin.

Yhtenä päivänä teimme retken vuorenrinteen vesiputoukselle. Siellä hieman korkeammalla oli onneksi hieman viileämpää, mutta silti hiki valui virtanaan kavutessamme ylöspäin. Kun vihdoin luulin meidän olevan perillä – ks. kuva alla – niin olimmekin vasta vesiputousalueen alkupäässä. Siitä matka jatkui vielä paljon ylöspäin, usein virran poikki kahlaten. Mutta kunhan sain odotukseni korjattua kohdalleen, niin retki oli oikein mahtava. Enpäs ollutkaan ennen seisonut korkean vesiputouksen kuohuissa.

Bogoriin lennähti – ihan Helsingistä asti – myös ystävämme Anne, jonka saimme matkaseuraksi seuraaviksi viikoiksi. Muutaman päivän Bogorissa yhdessä seikkailtuamme jatkoimme matkaa Lombokille. Saaren pienellä kentällä ei kovin tarkkoja turvavaatimuksia ollut, koneesta senkun käveltiin terminaaliin omia reittejä. Aika moni kännykkä räpsi selfieitä koneen vierellä.

Kentältä otimme taksin suoraan satamaan, josta paikallisveneet Gili-saarille lähtevät. Tai melkein satamaan, sillä kuski jätti meidät hevoskyytien luokse muutaman sadan metrin päähän. Emme maksaneet lisää, vaan kävelimme. Itse satamassa kaikki sujui yllättävän hyvin, vaikka olinkin etukäteen lueskellut juttuja vaikka minkälaisista huijareista. Ostimme liput virallisesta kojusta ja odottelimme vajaan tunnin verran, että veneeseen kertyi riittävästi matkustajia. Ja parinkymmenen minutin merimatkan jälkeen olimmekin jo ihanan rennolla Gili Airin saarella.

Me olimme varanneet viikon lomaviikoksi, joten läppäreihin ei tarvinnut koskea. Työnteon sijaan keskityimme lukemaan kirjoja, löhöilemään, syömään enemmän ja vähemmän hyvin, juomaan monta hedelmämehua päivässä, kellumaan altaissa ja ihailemaan auringonlaskuja – ja kerran myös nousua! Pääohjelmanumerona oli snorklaaminen värikkäiden kalojen ja korallien seassa. Ne tavoittaa saaren itäpuolella ihan vaan astumalla veteen ja polskimalla jonkin matkaa merelle päin. Antti kävi muutaman kerran myös vapaasukeltamassa ja näyttää edelleen olevan ihan lajin pauloissa. Ainakin päätellen siitä, että viettää nykyään kaiken vapaa-aikansa – meren puuttuessa – uima-allasta päästä päähän sukeltaen.

Seuraavat kuusi viikkoa vierähtävätkin sitten Balilla – joka muuten tuossa alla olevassa kuvassa siintää taustalla. Olemme vuokranneet diginomadikaverien kanssa hulppean villan, joten saa nähdä paljonko maltamme kierrellä saarella.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Koh Lantalla rennon saarielämän molempia puolia, coworkingia ja pitkähäntäveneellä paratiisiin. Kostean hikisessä Bangkokissa taas keskityimme shoppailuun ja sairasteluun. Ja lopulta päädyimme ystävien huomaan Indonesian vehreään ja sateiseen Bogoriin.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Yhtenä päivänä koko Koh Lantan saarelta oli sähköt pois. Tästä onneksi tiedotettiin etukäteen, joten osasimme siihen varautua. Tosin en tajunnut, ettei vesipumppukaan ja olin juuri laittanut muutaman vaatteen saippuaveteen likoamaan sähkön katketessa. Pesin siis kaiken uudelleen illalla juoksevan veden palatessa.

Työskentelypaikallamme KoHubilla oli onneksi käytössä generaattori ja aamupäivän ajan meillä oli sekä nettiä että sähköä. Jossain vaiheessa iltapäivää generaattori kuitenkin hajosi ja vaikka läppärissä riitti virtaa ja kännykästä sai netin, oli ilman tuulettimia tukalan kuuma työskennellä. Sellaista se on se saarielämää toisinaan.

Viikon huippusaavutus oli ehkä se, että ajelin useampana päivänä ihan itse töihin skootterilla, sillä Antti oli vapaasukelluskurssilla. Olen kuullut niin paljon juttuja onnettomuuksista, että hieman jännitti lähteä liikkeelle. Melko holtiton ajokulttuuri yhdistettynä suureen määrään epävarmoja turisteja skootterien ohjaimissa vaatii veronsa. Kaveri antoi neuvoksi: “muista, että kaikki liikenteessä yrittää tappaa sut“.

Hieman liioiteltua ehkä, mutta hyvin varman päälle minä ainakin otin ajaessani, varsinkin koska olin yksi noista mainitsemistani epävarmoista kuskeista. Ja hyvinhän se lopulta meni! Thaimaassa ajaessa kannattaa muuten muistaa myös se, että käännyttäessä ei ryhmittäydytä tien keskelle vaan odotellaan tien vieressä sopivaa ylityshetkeä.

Vapaasukelluksesta puheenollen, Antti tykästyi lajiin niin, että hankki jo vapaasukellusmaskinkin. – Lisää on siis varmasti luvassa ja voin pyytää kirjoittelemaan jotain tänne blogin puolellekin, jos kiinnostaa? – Minäkin päädyin hankkimaan ihan perussetin snorklailua varten, niin en ole vuokrakamojen armoilla. Pelkillä käsimatkatavaroilla matkaamme edelleen, mutta kyllä mukaan aina maski ja snorkkeli mahtuu. Painorajat taitavat tosin jo ylittyä, onneksi pikkulaukkuja harvoin punnitaan.

Snorkkelia pääsin kokeilemaan heti seuraavana päivänä, kun osallistuimme KoHubin järjestämälle kolmen saaren veneretkelle. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli valkoinen paratiisiranta, kuin suoraan postikorteista. Itse palan niin helposti auringossa, että varsinaisen biitsillä loikoilun jätän väliin ja hakeudun varjoon, mutta onneksi täältä löytyi myös snorklausalue.

Toisellä pysähdyksellä, Emerald Cavessa, uimme oppaan johdolla pimeän tunnelin läpi saaren sisältä löytyvälle “salaiselle rannalle”, jonka kyllä olivat löytäneet kymmenet muutkin turistit. Mielenkiintoinen ja kaunis kohde silti.

Päivän kolmas pysähdys oli oma suosikkini, eli snorklaushetki asumattoman saaren ympärillä. Täällä näkyi jo paljon kaloja! Yksi niistä maistoikin minua hieman varpaasta, muttei ilmeisesti tykännyt ja jätti rauhaan.

Matkaa teimme perinteisillä pitkähäntäveneillä – olet varmasti nähnyt näitä värikkäitä puuveneitä Thaimaasta otetuissa valokuvissa, sillä niiltä ei voi välttyä. Kyyti oli yllättävän mukavaa, vaikka takaisin palatessa aallokko oli korkeampi ja muutamat meistä – minä mukaan lukien – kastuivat tyrskyissä oikein kunnolla.

Kolmen rennon saariviikon jälkeen olikin taas hyvästien aika. Onneksi näyttää siltä, että monet KoHubilta tutuksi tulleet nomadit ovat meidän tapaamme Balilla huhtikuussa, joten jälleennäkemisiä on luvassa.

Matka Bangkokiin kesti lähes koko päivän, perillä hotellillamme olimme vasta illansuussa. Vaikka Bangkokin syke houkutteli, olimme sen verran väsyneitä, että etsimme vain illallispaikan ennen peiton alle kääriytymistä. Aika samalla kaavalla jatkuikin sitten koko Bangkokin vierailumme, sillä ensin minulla oli vatsa sekaisin – ensimmäistä kertaa kahden Thaimaan kuukauden aikana, luulin jo selvinneeni ilman. Päädyimme kiertelemään lähistön ostarilla, sillä olo oli hieman heikko ja saniteettitilojen läheisyys tuntui tärkeältä.

Seuraavana päivänä Antti taas tunsi olonsa melko flunssaiseksi, eivätkä pitemmät kävelyt kuuman kosteassa ilmassa houkutelleet. Kävimme siis toisella ostarilla. Onneksi niitä riittää Bangkokissa! Ja olihan pieni shoppailutuokio myös ihan ajankohtainen, sillä useammat vaatteemme olivat reissussa rähjäntyneet käyttökelvottoman rajalle.

Paljon aikaa vietimme myös hotellillamme. Suosittelujen perusteella valitsemani Tints of Blue olikin oikein viihtyisä pikku boutique-hotelli (affiliate-linkki hotelliin Booking.comissa). Bangkokin mittakaavassa varsin vaatimattomasta korkeudesta eli 7. kerroksesta oli kivat näkymät, huone oli iso ja viihtyisä ja katolta löytyi uima-allas.

Nyt on monta syytä palata Bangkokiin, sillä kaikki turistinähtävyydet jäivät näkemättä!

Bangkokista jatkoimme matkaa Indonesian Bogoriin, jossa ystävämme asuvat. Kävimme täällä jo viime Aasian reissullamme, mutta tällä kertaa vastassa oli entisen sinkkuystävän lisäksi myös aviomies ja vuoden ikäinen pikkutyttö. Niin se elämä muuttuu!

Meillä on ollut oikein leppoisaa aikaa täällä. Antti on edelleen flunssassa, joten mitään ihmeellisempää emme ole tehneet, kunhan nauttineet rauhallisesta kotielämästä. Takapihan mangopuun alla on grilli kuumentunut parina iltana ja kahvi maistuu hyvältä muumimukista, omenapiirakan kera. Jokapäiväinen ukkossade alkaa melkein kellontarkasti kolmen kieppeillä ja silloin on paras olla sisätiloissa.

Emme me kuitenkaan ihan pelkästään kotona ole hengailleet. Sunnuntaina vietimme aamupäivän urheiluklubin ihanan isolla uima-altaalla ja kotimatkalla kävimme ruokaostoksilla paikallisessa supermarketissa – yllättävän viihdyttävää uudessa maassa.

Ja olemme me useamman kerran käyneet ulkona syömässä, viimeksi aivan upealla näköalapaikalla. Saavuimme sinne juuri ajoissa nähdäksemme miten auringonlasku värjäsi punaiseksi Bogorin vilinän, samalla kun taustalle piirtyi mahtava tulivuori.

Puolitoista viikkoa aikaa jäljellä Bogorissa ja sitten matka jatkuu Gili Airin saarelle, lomailemaan!

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Upeita auringonlaskuja, snorklailua luonnon akvaariossa, perinteisen lomailijan punahehkuista palanutta ihoa sekä mahtava työyhteisö KoHubilla. Kyllä saarielämää on mukavaa!

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Jos Chiang Maista tuli snäppäiltyä ruokakuvia, niin Koh Lantalta somekanavani täyttyvät upeista auringonlaskuista. Työskentelytilamme KoHub on parin minuutin kävelymatkan päässä rannalta ja melkein jokainen ilta olemme sulkeneet läppärit hieman ennen auringonlaskua, napanneet jääkaapista kylmät oluet ja suunnanneet päivän valonäytöstä ihailemaan.

Parina iltana olemme yhdistäneet tähän iltauinnin lämpöisissä aalloissa. Se on tosin vähän arpapeliä, sillä toisinaan vedessä on niin paljon pieniä polttiaisia, ettei uiskentelu ole enää kivaa. Eivät ne varsinaisesti satu, mutta tuntuvat ikäviltä. Vähän kuin hyttyset maalla, joita niitäkin on täällä ihan riittämiin iltaisin. Pitää muistaa suojautua hyvin, sillä dengue-kuume on pelottavan yleistä. Täältä KoHubiltakin useampi ihminen on sairastunut.

Viime viikonloppuna teimme retken Ko Haa:lle, eli “viidelle saarelle”. Kuulemani mukaan kyse on tosin kuudesta saaresta, mutta koska pääsaarelta näkyy viisi saarta, niin nimi on viisi saarta. Vähän niinkuin laskisi minä – yksi – kaksi…

Pysähdyimme kolmessa eri pisteessä ja Antti sukelsi, minä snorklasin. Korallit olivat ihan ok, mutta ne kalat! Niitä oli niin paljon kaikkialla, kaikissa sateenkaaren väreissä. Varsinkin viimeinen pysähdys, matalampi laguuni saarien keskellä oli aivan uskomaton.

Olimme varanneet tämän retken yhdeltä saaren isommista sukellusfirmoista (Lanta Diver), sillä parin tunnin merimatka on mukavampi isommalla veneellä ja sukellukseen erikoistuneissa paikoissa on yleensä paremmat varusteet kuin pelkkiä snorklauksia tekevillä. Oikein tyytyväisiä olimme ja lisäpisteitä annan – ruotsalaisomisteisen – firman toimistolla myynnissä olleista salmiakki-irttareista!

Minulla oli aina meressä ollessani t-paita päällä sekä reilusti 50-kertoimen aurinkovoidetta, sillä tiedän auringon olevan täällä petollinen varsinkin siinä ihan veden pinnalla. Tästä huolimatta onnistuin polttamaan takareiteni (ja päänahkani) oikein huolella, unohdin ilmeisesti lisätä niihin aurinkorasvaa jonkin snorklauskerran jälkeen. Hoitotoimissa kului aloe-geeliä kaksi purkillista ja nyt useamman päivän jälkeen istuminen ei ole enää kivuliasta. Seuraavalle snorklausretkelle mietin legginseihin ja pipoon pukeutumista.

Viikonloppuja lukuunottamatta aikamme on kulunut KoHubilla, jossa meillä on mukavat työskentelyolot ja mielenkiintoista seuraa. Valitsen aamulla sopivan pöydän ulkokatoksesta, tuulettimen vierestä ja näpyttelen menemään musiikkia kuunnellen. Tarjolla olisi myös muutama ilmastoitu huone, mutta minä mieluummin totuttelen lämpöön, nautin tuulenvireestä ja vehreästä näkymästä. – Lämpöön sopeutuminen tosin vaatii aikansa ja olen usein illalla aivan nääntynyt ja väsynyt kuumuudesta. Muistan saman tunteen Puerto Ricon vuodeltani, mutta muistan myös sen, että pikkuhiljaa lämpöön tottuu ja jossain vaiheessa farkut tuntuvat ihan sopivalta vaatteelta 35 asteen helteessä. Sitä odotellessa.

Työpäivinä yritän ajoittaa lounaani kello yhteen, jolloin tarjolla on myös yhteinen curry-lounas. Curry on jo alkanut hieman tökkimään, joten yleensä tilaan jotain muuta – kesäkääryleitä, nam! – mutta liityn kuitenkin muiden seuraan sosialisoitumaan. Mielenkiintoista seuraa löytyy myös iltaisin, eikä viikonlopun retkiäkään tarvitse kahdestaan tehdä. Tämä muiden nomadien määrän lisääntyminen ja kokoontumispaikkojen ilmestyminen ympäri maailmaa on tapahtunut viimeisen yhden, kahden vuoden aikana ja tekee tästä elämäntavastamme vielä astetta mukavampaa!

Näinä viikkoina tein myös matkasuunnitelmia alkukesälle. Toukokuun lopussa aiomme osallistua Learning Villageen Suomenlinnassa ja varasin sitten samalla meille Airbnb-kämpän saarelta koko viikoksi! Olen usein miettinyt, millaista olisi asua Suomenlinnassa ja enkä voinut olla tarttumatta tilaisuuteen.

Ostin lisäksi lennot Madridiin itselleni – ja äidilleni. Lähdemme kesäkuun alussa kahdeksi viikoksi kävelemään Pohjois-Espanjan Camino de Santiago -reitille ja olen nyt jo ihan täpinöissäni asiasta. Ajattelin jopa jättää läppärini kotiin ja olla ihan vaan lomalla nuo päivät! Se olisikin ensimmäinen viikkoa pidempi loma koko läppärikulkurielämäni aikana, viimeksi Caminoa kävellessämmekin teimme töitä iltapäivät.

Sellaiset viikot tällä kertaa. Nyt vielä muutama päivä Koh Lantan lämpöä ja meren aaltoja, sitten Bangkokin kautta ystävien huomaan Indonesian Bogoriin.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Viimeiset Chiang Main viikot: kokkikoulu, kukkaparaati, nomadiseminaari, ystäviä, herkuttelua ja hemmottelua. Sekä siirtyminen Koh Lantan saaren trooppiseen lämpöön, meren äärelle coworkailemaan.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Viime kertainen Tämä viikko -postaus keskittyi lähinnä ruokaan, mutta näillä viikoilla Snäpchattiin on kertynyt kuvia monista muistakin jutuista. Aloitan kuitenkin taas sillä tärkeimmällä, eli ruualla. Herkuteltua on tullut edelleen.

Ravintoloiden kiertämisen lisäksi osallistuin yhden päivän kokkauskurssille Mama Noi:n kokkikoulussa. Opin miten moni suosikkiruokani (Khao Soi curry, papaijasalaatti, cashew-kana, mango tahmealla riisillä jne.) valmistetaan. Koulun yhteydessä oli orgaaninen farmi ja saimme maistella ja haistella thai-ruuista tuttuja yrttejä. Tutuksi tulivat myös erilaiset chilit ja se että mitä pienempi chili, sitä tulisempi se yleensä on. Eikä kannata uskoa thaimaalaista, joka sanoo “this no spicy”.

Kurssipäivä oli tosi mukavasti järjestetty ja opettajamme puhui sujuvaa englantia. Päivän aluksi saimme jokainen valita mitä haluamme oppia, yhden ruokalajin jokaisesta viidestä kategoriasta. Itse kokkaus oli helppoa ja mukavaa, sillä osa aineksista oli annostelu valmiiksi pieniin kippoihin ja muutama jopa etukäteen paloiteltu meitä odottamaan. Teimme siis itse ne ruuan kannalta tärkeimmät vaiheet, eikä jokaisen annoksen kohdalla tarvinnut erikseen paloitella sipuleita ja muita kasviksia. Jokaisella kurssilaisella oli oma liesipaikka ja wokkipannu, joten kaikki pääsivät omin käsin tekemään eivätkä vaan seuraamaan vierestä.

Teimme pari ruokalajia ja söimme, pari lisää ja söimme taas sekä lopuksi pakkasimme viimeisenä tehdyn keiton mukaan kotiin. Raskain osuus oli currytahnan sekoittaminen, sillä siinä meni varmasti reilu vartti aineksia morttelissa murskatessa. Onneksi tämä työvaihe tehtiin ryhmittäin. Ymmärrän nyt, miksi currytahnaa usein tehdään isompi satsi kerralla pakastimeen käyttöä odottamaan.

Helmikuun ensimmäisenä viikonloppuna järjestettiin Chiang Maissa vuosittaiset kukkafestarit. Festareiden päätapahtuma oli keskustan läpi vaeltava kukkakulkue, johon osallistuivat kaikki koulun marssibändistä kauneuskuningattariin ja Hare Khrisna munkkeihin. Kävelijöiden seassa kulki kokonaan kukilla koristeltuja ajoneuvojen päälle rakennettuja lavoja, sähkögeneraattoria perässään vetäen.

Festareiden aikaan vanhan kaupungin lounaiskulma oli suljettu autoilta ja täyttyy kaikenlaisilla kojuilla: ruokapisteitä, turistikrääsää, kotittekoista jäätelöä ja kukkamyyjiä. Puistossa taas oli esillä bonsai-kilpailussa menestyneitä pienoispuita ja nurmikon reunalta sai vuokrata istuinalustan piknikille.

Kävimme myös vihdoin kävelemässä pitkin ja poikin vanhankaupungin katuja. Isoimmat poikkitiet olivat kiireisiä ja tomuisia, mutta pienimmät kiemurtelevat kujat kerrassaan hurmaavia: värikkäitä omakotitaloja, temppeleitä ja jossain aidan takana kirkuva kukko. Wat Chedi Luang aivan vanhankaupungin keskiössä on yksi kaupungin tunnetuimmista temppeleistä ja vierailemisen arvoinen, toisellakin kerralla.

Kahteen viimeiseen viikkoon Chiang Maissa mahtui kaikenlaista muutakin. Aamiaishetkiä parvekkeella, omatekoisia jalkakylpyjä muovipussissa sekä valokuvauskävelyjä katuja pitkin. Enimmäkseen kuitenkin työntekoa CAMP coworking-kahvilassa, ruokailuja ystävien kanssa, salilla käyntiä – ensimmäistä kertaa joogassa polven hajoamisen jälkeen! – sekä iltoja viinibaarin terassilla turisten.

Viime lauantaina osallistuimme Nomad Summitiin eli diginomadien diginomadeille järkkäämään seminaariin. Paikalle mahtui 200 ihmistä ja vain pari viikkoa ennen tapahtumaa myyntiin tulleet liput loppuivat hetkessä. Siitä voi hieman päätellä nomadien määrää Chiang Maissa… Ihan mielenkiintoinen tapahtuma, vaikka 10 puhujaa yhdessä päivässä oli hieman liikaa. Pääsinpä ainakin taas harjoittelemaan graafisten muistiinpanojen tekoa ja tarttui sieltä muutama uusi ajatuskin mukaan. Paras osa oli kuitenkin – kuten perinteisissä tapahtumissa yleensäkin – kahvitauot, joilla pääsi tapaamaan muita nomadeja. Vielä kun olisivat tehneet näistä tauoista huomattavasti 10 minuuttia pidempiä.

Sunnuntai oli viimeinen päivämme Chiang Maissa ja olimme suunnitelleet kattavan ohjelman asioista, jotka halusimme vielä tehdä (uudelleen). Aloitimme suosikkiaamiaisella Larder kahvilassa: tuorepuristettua mehua ja aamiashotdog eli paahdettu leipä päällystettynä chorizolla, kananmunalla, avocadolla, tomaattilohkoilla ja oliivisalsalla. Niin hyvää!

Siitä jatkoimme kotiin pakkaamaan, pesemään pyykkiä ja antamaan pois kerääntyneitä ylimääräisiä tavaroita. Jossain välissä ehdin myös käydä kampaajalla, hankkimassa ihan oikean leikkauksen jo useamman vuoden käyttämäni “tasaa vaan latvat” mallin sijaan. Saa tosin nähdä, miten tämän uuden kerrostetun mallin selitän seuraavalla kampaamokerralla jossain maailman laidalla – ilman yhteistä kieltä. Tosin ei tämäkään kerta ihan putkeen mennyt – vaikka leikkaus on siis tosi hyvä – sillä maksun koittaessa huomasin jättäneeni rahapussin kotiin. Hieman nolostutti. Onneksi Antti vastasi puhelimeensa ja saapui paikalle maksamaan puolestani.

Iltaohjelman aloitimme jalkahieronnalla ennen auringonlaskudrinkkejä kattobaarissa. Vasta tuonne baariin saapuessamme tajusimme, että on ystävänpäivä. Jokaisella pöydällä oli “varattu” lappu ruusuineen ja muutamat paikallaolevat – pariskunnat – olivat oikein laittautuneet. Tulipa kiire tehdä pöytävaraus haluamaamme ravintolaan! Onneksi tarvitsimme ison pöydän ja niitä ystävänpäivänäkin vielä löytyi.

Asian hoiduttua saimme rauhassa keskittyä auringonlaskun ihailuun ja olihan tuolta aika mukavat maisemat. Hämärän tullessa siirryimme – varaamaani – italialaiseen ravintolaan ja seuraamme kiviuunipizzoilla herkuttelemaan liittyi lisää Chiang Maissa tapaamiamme ystäviä. Illan päätteeksi jatkoimme vielä – minnepä muualle kuin – viinibaariin.

Maanantai oli matkapäivä. Vaikka siirryimmekin vain maan sisällä, niin saimme reissuun kulumaan melkein koko päivän. Aamuysiltä nappasimme punaisen lavataksin talomme edestä ja perillä Koh Lantalla olimme juuri auringonlaskun aikaan.

Matka meni yllättävän leppoisasti, kun oli riittävästi lukemista mukana. Krabin lentokentältä olimme jo etukäteen varaneet yksityiskuljetuksen mökkikyläämme. Reilun kahden tunnin ajomatka sujui oikein mukavasti uudehkossa tilataksissa ilmastoinnin viileydessä. Jonkin verran kalliimpaahan (2500 thb/auto) tämä oli kuin jaettu julkinen kyyti (450 thb/hlö), mutta koska meitä oli kolme niin ei tämä budjettia kaatanut ja eipähän tarvinnut odotella.

Periltä olimme varanneet edullisen kolmen hengen bungalowin muutamaksi ensimmäiseksi yöksi. Ei mitään luksusta – peltikatto, kylmä suihku ja rakoja seinissä – mutta ranta oli aivan vieressä ja sijainti muutenkin keskeinen.

Ensimmäisenä iltana kävimme vain kävelemässä rantaa pitkin, merta ihailemassa ja illallisella rantaravintolassa. Yöllä meitä piti hereillä äänekäs eläin jossain lähistöllä. Meillä oli epäselvyyttä siitä, oliko kyseessä lisko vai lintu, mutta youtuben avulla voitin väittelyn ja totesimme eläimen gekoksi. Aika uskomatonta ääntä se kyllä piti!

Tiistaina astelimme ensi töiksemme paikalliseen coworking-tilaan KoHubiin, jonne ostimme viikon jäsenyyden ja laskeuduimme töiden pariin. Vaikuttaa tosi hyvältä paikalta, täällä on useita erilaisia työpisteitä, yhteinen lounasmahdollisuus ja paljon mielenkiintoisia ihmisiä. Kuulemani mukaan noin 80 ihmisellä on tällä hetkellä voimassaoleva jäsenyys ja tarjolla on myös kaikenlaista oheistoimintaa. Merenrantaankin on vain parin minuutin kävely, joten tauolla voisi käydä vaikkapa uimassa. Suihku ja pukeutumistilakin löytyy!

Toinen tiistain päätehtävistä oli asunnon metsästys seuraavaksi kolmeksi viikoksi. Pari ensimmäistä paikkaa olivat joko täynnä tai aivan liian kalliita meille, mutta sitten löysimme juuri sopivan asunnon pikkutalosta hieman sivussa päätieltä. Meillä on ilmastoitu makkari, keittiö, kylppäri, iso eteishuone – jonka ainoa kaluste on kova puusohva – sekä ulko-oven edustalla pöytä tuoleineen. Nettiä meillä ei ole, mutta liittymissämme on riittävästi dataa käytettävänä ja teemme kuitenkin työmme enimmäkseen KoHubilta käsin. Vielä kun vuokrasimme skootterin, niin hieman syrjäinen sijaintikaan ei haittaa. Tai ei meiltä päätielle pitkä matka ole, mutta varsinkin keskipäivän paahteessa lyhytkin kävely voi olla yllättävän raskas.

Koh Lantalle asettuminen tapahtui siis nopeasti ja nyt elellään leppoisaa saarielämää seuraavat viikot. Kelpaa.

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Ensimmäisellä Chiang Main viikolla sulahdimme helposti arkeen ja sama meno on jatkunut viime viikot. Elämä on leppoisaa, ruoka hyvää, seura mielenkiintoista ja keli — enimmäkseen — aurinkoinen.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Snapchattini pääosassa on näinä viikkoina ollut ruoka. Viikolla olemme lähinnä keskittyneet työntekoon, joten ainoa päivittäin vaihteleva asia on ollut se mitä ja missä olemme syöneet. Vielä kun kaikki on ollut oikein herkullista, niin pakkohan noita kokemuksia on ollut jakaa. Thaimaalaista, korealaista, meksikolaista, burgereita. Ihanan mausteisia curryjä, rapeaksi paistettua kanaa, liukuhihnalla ohi kiitäviä makupaloja. Oi.

Yhdessä vaiheessa koimme muutaman päivän kylmän jakson, elohopean heiluessa siinä kymmenen asteen tietämillä. Siinä kohtaa sain kaivaa kaikki mukana olevat lämpimät vaatteni esiin ja lisääkin olisin kaivannut. Sitkeinä suomalaisina kävimme kuitenkin illallisella ulkona, kun nyt kerran etelässä ollaan.

Onneksi tutut t-paitakelit palasivat nopeasti, juuri siinä vaiheessa kun paidat oli jo pakko heittää pesuun. Kulman hedelmämyyjäkin — hän, jolta haemme joka aamuiset valmiiksi paloitellut hedelmäsettimme — ilmestyi takaisin kojulleen. Kylminä päivinä häntä kun ei ollut näkynyt ja aamurutiinimme olivat hätää kärsimässä.

Viikonloppuisin olemme vuokranneet skootterin ja huristelleet kaverien kanssa lähiseuduilla. Liikenne on eurooppalaisesta näkökulmasta melko kaaottista eikä aina ihan turvallistakaan, mutta kyllä sinne sekaan mahtuu ja oma skootteri on kätevin tapa liikkua kävelymatkaa pidemmillä reissuilla. Ja ennen ohjaimiin hyppäämistä voi vaikka kuivaharjoitella pelihallissa.

Ensimmäisen viikonloppuretkemme kohde oli Huay Tung Taon tekojärvi puolisen tuntia kaupungin ulkopuolella. Järven ympärystön ravintolat ovat pystyttäneet bambukatoksia vedenrajaan, tarjoiten oikein leppoisan paikan viettää vapaapäivää. Ruoka on hyvää ja edullista, tosin tarjoilijoiden englanninkielentaito ei ollut ainakaan tällä otannalla kovin hyvä. Toisaalta, käsimerkeillä pärjää aika hyvin ja sehän vain lisää seikkailua, kun ei tiedä mitä ruokaa tilasikaan.

Toisena viikonloppuna suuntasimme Chiang Main Grand Canyonille, eli veden täyttämälle entiselle louhokselle. Auringon paahteessa, sopivan viileässä vedessä bambulautalla puoliksi kelluen olo oli aika täydellinen. Samalla pystyi seuraamaan hurjapäiden hyppyjä n. 15 metriä korkealta kallionkielekkeeltä veteen. Meidän porukastamme yksi uskalsi, muut tyydyimme rentoutumaan.

Muuten elämä on ollut — kuten jo taisin mainita — aika arkista. Mutta jotenkin niin mukavan arkista ja täynnä pieniä iloja.

Parasta täällä Chiang Maissa on kuitenkin ollut kaikki ihanat ihmiset ympärillä. On niin mukavaa, kun on pitkästä aikaa paljon sosiaalista elämää ja työskentelyseuraa. Nomadit elävät liikkuvaista elämää, joten joka viikko saamme hyvästellä jonkun, mutta toisaalta tapaamme myös uusia kavereita. Yksi näiden viikkojen huippuhetkistä oli illanvietto resortissa, jota kiinalaisystävämme on juuri alkamassa pyörittämään. Tämä riisipeltojen keskellä sijaitseva neljän bungalowin lomakylä ei vielä ollut virallisesti auki ja me pääsimme tutustumaan paikkaan sekä kokkailemaan yhdessä. Mahtavuutta.

Vielä viikko Chiang Maita, sen jälkeen meitä kutsuvat turkoosi meri ja valkeat hiekat, eli Thaimaan saaret!

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Pohjois-Thaimaan Chiang Maista löysimme — näin viikon kokemuksen perusteella — diginomadin taivaan, ainakin jos toisinaan hidastelevaa nettiä ei lasketa. Mukavia työskentelykahviloita, nomadiystäviä, herkullista ruokaa ja todella edullista elämistä.

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Chiang Mai on kivempi kuin muistinkaan. Tai paljonhan se on muuttunut ja kehittynyt kolmen vuoden takaisesta, monilta osin hyvään suuntaan näin nomadin kannalta. Nimmanin alue, jolla mekin nyt asumme, on täynnä toinen toistaan mukavampia kahviloita, houkuttelevia ravintoloita ja viihtyisiä kuppiloita. Hintataso on murto-osa Suomen hinnoista ja mekin voimme istua vaikka koko päivän hipsterikahvilassa espressoja lipittämässä. Kaikki tuntuu helpolta ja mukavalta.

Iso rooli on varmasti myös ystäväverkostollamme paikanpäällä, heistä osan tunsimme ennestään ja osaan tutustuimme vasta täällä. Seuraa siis löytyy varmasti sekä työntekoon että illanviettoihin. SariKoo ja Tom olivat olleet täällä jo useamman kuukauden ja saimme heiltä paljon hyviä vinkkejä. He harmi kyllä lähtivät Suomen suuntaan jo muutama päivä meidän saapumisemme jälkeen, mutta bonuksena saimme heiltä kaikenlaista tarpeellista kuten blenderin ja kahvinkeittimen. Ja onneksi meille jäi tänne vielä muitakin kavereita! Eiköhän tässä myös pian tutustu vielä moniin muihinkin nomadeihin, sen verran paljon meitä täällä Nimmanin alueen katukuvassa näkyy. Tuntuu siltä, että joka kahvilassa on ainakin yksi länsimaalaisen näköinen heppu läppärin taakse hautautuneena.

Tuo vasemmanpuoleinen kuva on Outsite.co:n artikkelista (Remote work gurus share their secrets of success for 2016, jossa etätyön ekspertit (joihin meidät laskettiin mukaan!) jakavat elämänohjeitaan. Käykääpä lukaisemassa! Voin kertoa, että meidän hyvinkin suomalaisen vaatimaton ohjeemme erottuu joukosta…

Vaikka olemme olleet täällä vasta viikon, olemme jo monella tapaa asettuneet aloillemme. Meillä on mukava parvekkeellinen asunto, jonka jääkaappi ei ole enää ihan tyhjä ja kylppärinhyllyllekin on ilmestynyt monenlaisia purnukoita. Avainnipussani roikkuu salikortti ja kännyköissä on paikalliset liittymät. Meillä on jo vakkarikahvila, vakkarilounaskulma ja vakkariviinibaari. Täytyy osata asettua nopeasti, jos aikaa on vain kuukausi. Olemme myös ehtineet testaamaan monta mukavaa ravintolaa, törmäilemään iltamarkkinoiden tungoksessa, jännäämään tuk-tukin kyydissä ja tekemään töitä viidestä eri kahvilasta käsin.

Kaikista näistä mukavista hetkistä huolimatta tämän viikon kohokohta oli silti keskiviikko, sillä se oli meidän 5-vuotishääpäivämme. Ja tällä kertaa me jopa muistimme asian, viimeiset kolme vuotta olemme — molemmat — unohtaneet koko päivän. Tälläkään kertaa meillä ei ollut mitään suuria suunnitelmia, ajattelimme ottaa rennosti ja tehdä jotain kivaa. Aloitimme aamun rauhallisella herkkuaamiaisella ja päädyimme sen jälkeen hetkeksi töiden pariin kahvilaan. Seuraavaksi hassuttelimme pelihallissa, jossa minä hävisin 100-0 kaikki pelit rummunlyönnistä sissihyökkäykseen. Paikalliset näyttävät olevan aika hakoja näissä jutuissa ja tanssipeliä emme edes kehdanneet kokeilla seurattuamme muiden suorituksia. Ehkä ensi kerralla, jos olisi vähemmän porukkaa ympärillä? Pelituokio toi nälän esiin ja haimme salaatit ostarin ruokatorilta sekä jälkkäriksi jäätelöpalloja ja kuplateetä. Jalkahieronta oli päivän hemmotteluhetki ja sen jälkeen olikin hyvä siirtyä tapasten ja viinin pariin. Mukava päivä kaikenkaikkiaan, ilman sen suurempia suorituspaineita. Ja oikein mukava tuo mieskin!

Vielä — ainakin — kolme viikko täällä Chiang Maissa. Jippii!

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Torstaina sain vihdoin blogini päivityksen siihen vaiheeseen, että sen viitsi julkaista. Mikä mukava tunne! Vieläpä, kun uudesta ulkoasusta on tullut paljon hyvää palautetta. Torstain toinen kohokohta oli Salaisen Joulupukin vierailu, eli jokainen Cowork-leiriläinen toi lahjakasaan yhden paketin. Siitä sitten sai jokainen valita itselleen vuorollaan, ellei sitten halunnut varastaa jonkun toisen jo avaamaa lahjaa (jolloin se jolta varastettiin sai joko varastaa joltain toiselta tai valita uuden paketin pinosta). Minä valitsin toisena ja sain paketista saippuan ja hamam-pesukintaan, enkä päässyt itse varastelemaan, sillä kukaan ei anastanut niitä. Itse virkkasin lahjapinoon pienen pussukan ja se onnistui ilmeisesti ihan hyvin, sillä se oli yksi varastetuksi päätyneistä.

Torstain ja perjantain välisenä yönä raivosi taas kunnon myrsky ja aamulla olin kameran kanssa valppaana. Toiste en päästäisi ohi mahdollisuutta aaltojen villin leikin kuvaamiseen.

Loistokuvia tuli, mutta samalla myös reisiin asti märät housunlahkeet ja pikakylvyn ottanut puhelin (ei onneksi vaikuttanut toimintaan). Aallot kun ovat aika arvaamattomia, saattavat yhtäkkiä edetä metrejä pidemmälle kuin aiemmin. Eipä haitannut, tunne oli aika sanoinkuvaamaton tuolla rannalla seistessä.

Perjantaina alkoi hotellilla Start-Up Weekend, jossa mekin käytiin esittäytymässä. Ei tosin sen enempää jääty kuuntelemaan, kaikki kun oli turkiksi. Luvattiin kuitenkin auttaa tarvittaessa ja muutama yrittäjä-wannabe-tiimi kävikin kyselemässä neuvoja. Lauantaina aurinko palasi ja toi t-paitakelit mukanaan. Keskityin silti töihin koko päivän, sillä tiesin loppuviikon olevan pätkinäinen. Illalla opin uuden korttipelin Canastan. Voin jo siis melkein liittyä eläkeläisten korttirinkeihin, vielä kun vaan opin Bridgen.

Sunnuntaina vuokrattiin muutaman muun kanssa auto (~30€) ja ajeltiin Antalyan toiselle puolelle Termessoksen raunioille (~5€). Viimeiset 9km kiemurreltiin vuoristotietä ylös, jännäten tuleeko joku mutkassa auton nokkaan. Onneksi liikennettä oli vähän, ja muutenkin turisteja, sillä isot bussilastilliset tuo tien kapeus pitää poissa. Jätettiin auto parkkikselle ja lähdettiin kapuamaan raunioille. Reilu 20 minsaa siinä meni ja ekat pytingit avautuivat vihdoin edessä. Alue oli laaja ja sieltä löytyi vaikka minkälaisia rakennuksia. Vaikuttavin oli melko hyvin säilynyt teatteri kielekkeen reunalla, on ollut aika upea taustanäkymä esityksille. Mekin istuttiin hetkeksi alas ja kaivettiin eväät repusta.

Muutenkin maisemat avautui hienosti ympäriinsä, varsinkin kun kivuttiin vielä viereiselle vuorenlaelle. Yli neljä tuntia saatiin kulumaan ennenkuin palattiin parkkikselle paidat märkinä ja pohkeet kipeinä. Tosin tässä vaiheessa tulee mieleen se mummo, joka köpötteli alueen rinteitä ylös alas keppinsä kanssa tuon saman ajan, vieressään vähintään yhtä vanha miehensä puku päällä. Tai sitten puiston vartija, varmasti yli kuusikymppinen mies, joka kierrätti meitä hetken yhdellä puiston hautausmaista. Hyppeli kivikasalta toiselle kuin vuorikauris ja auttoi kädestä pitäen meitä muita kapuamaan perässä miten vaan kykenimme, hyvinkin vähemmän sulavasti.

Sunnuntai-ilta oli viimeinen Coworking Campillä ja koko homman järjestänyt Matthias oli järkännyt meille erityisen jouluillallisen a la carte ravintolaan. Oli kuulemma yhdessä kokin kanssa googlaillut reseptejä ja saanut aikaan jonkinlaisen saksalais-turkkilaisen-jouluruokafuusion. Onnistui aivan loistavasti, en ole pitkään aikaan syönyt niin hyvin!

Maanantaina sitten kamat kasaan ja huoneen luovutus. Viimeinen lounas buffassa, viimeinen hetki rannalla merta katsellen, viimeiset jäähyväiset muille leiriläisille. Oli kyllä niin mahtava kokemus, että vastaavia pitää löytää lisää!

Shuttle-bussi vei meidät hyvin ajoissa kentälle, sillä kyytiin ei tullut muita matkalta. Perillä selvisi, että lento on myöhässä neljä tuntia, joten tuli sitten vietettyä aikaa kentän kahvilassa. Onneksi netti toimi hyvin. Ja saatiinhan me sämpylät ja limutölkit ihan ilmaiseksi pitkän odottelun vuoksi. Aikomuksenani oli ollut viettää rauhallinen ilta Istanbulin lentokenttähotellissa, käydä syömässä hyvää kebabia ja mennä ajoissa nukkumaan. Ei sitten ihan mennyt niin. Ostettiin ehkä maailman pahimmat kebabwräpit kentältä (kumpikin heitettiin osa roskiin) ja oltiin perillä hotellilla puol kahdentoista aikaan. Respassa ehkä näkivät meidän väsyneen olotilan ja korottivat huoneemme sviitiksi. Olipa sentään mukava loppu päivälle!

Tiistaina matka jatkui Prahaan, tällä kertaa täysin ongelmitta. Design Hotel Elephant on oikein mukava, lyhyt kävelymatka keskustaan ja loistava aamupala. Vaikka toisesta ovesta (toisesta hotellista) aamiaissallin tulevat saavat lasin skumppaa, me emme. Tosin he varmaan myös maksavat enemmän kuin 50€ per yö. Sää on harmaa ja sateinen ja mulla on päällä puolet vaatevarastostani kylmää torjumassa. Keskiviikkona kävin ostamassa muutaman välipaidan lisää, joten eiköhän tässä selvitä. Hieman ollaan kierrelty vanhassa kaupungissa, mutta lähinnä ollaan keskitytty lepoon ja syömiseen (ja töihin).

Eka ilta aloitettiin kuumalla viinillä (ei voi kutsua hehkuviiniksi, kun ei siinä ollut mausteita) pienellä joulutorilla, josta jatkettiin tsekkiläisen keittiön herkkujen pariin. Olin bongannut ruokapaikkoja valmiiksi Foursquaresta, ettei aina tartte kuluttaa aikaa hyvien etsimiseen. Teoria hyvä, mutta käytännössä meillä meni ainakin 20 minuuttia ennen kuin paikannettiin Plzenska-ravintola rakennuksen kellarista. Ruoka oli oikein hyvää, paikka kaunis, mutta vähän kolkko ja täynnä turistiryhmiä. Ihan hyvä siis, mutta keskiviikon ravintolavalinnat meni vielä paremmin nappiin. Lounaaksi syötiin aivan älyttömän hyvää Pho-keittoa vietnamilaisessa Rememberissä ja illalla herkuteltiin tulisella intialaisella kattokruunujen hämyssä, tunnelmallisessa K – the Two Brothers -ravintolassa. Päivän lopuksi laskin vielä ihanan ison (mun jalatkin mahtuu siihen!) kylpyammeen täyteen vettä, sekoitin siihen ostamani rentouttavan tuoksuisen kylpysuolan ja upposin lämpöön.

Vielä hetki tunnelmointia ja syöpöttelyä täällä Prahassa, sitten Suomen suuntaan. Joulu, perhe ja luvatut loskakelit, olemme tulossa!

—–
Viikkoyhteenvetoni on kuvitettu Instagram-otoksillamme. Käy kurkkaamassa, seuraa jopa!

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä

Sää on ollut harmaa ja sateinen lähes koko viikon. Pari kertaa ollaan koettu oikein kunnon ukkosmyrsky. Maanantain ja tiistain välisenä yönä jyrähteli seitsemän tuntia. Tuntui siltä, että aina kun sai unen päästä kiinni niin jysähti ja heräsihän siihen. Jossain vaiheessa aamuyöllä kaivoin turhautuneena kirjan käteen ja ryhdyin lukemaan. Rannalla oli kuulemma upeat aallot, pari tyyppiä oli käynyt aamulla kuvailemassa. Harmittaa, ettei itse tullut mentyä. Tuon huonosti nukutun yön jälkeen sänky vaan houkutti paljon enemmän.

Sään takia oikeastaan kaikki ulkoaktiviteetit on jäänyt väliin. Lauantaina oltiin lähdössä kävelylle, ehdittiin just hotellin porttien ulkopuolelle ennen sateen alkamista. Tuli siis noin 100 metrin kävely. Kahtena päivänä oli sen verran seesteisempiä hetkiä, että karkasin hetkeksi rannalle. Joko podcastin ja mahjongin pariin tai sitten kirjaa lukien. Aloitin juuri kirjan nimeltä Essentialism: the Disciplined Pursuit of Less, eli miten keskittymällä ja karsimalla elämästä tulee mukavampaa. Mielenkiintoista ja ajankohtaista.

Muuten päivät ovat kuluneet enimmäkseen kahden asian parissa. Ensiksikin olen päivittänyt tämän blogini ulkoasua, työ, joka on vienyt jo monta tuntia eikä vieläkään ole valmis. Laitoin muutokset kuitenkin näkyviin, koska mielestäni tämä on jo nyt parempi kuin vanha versio. Vai mitäs pidätte? Yksityiskohtien säätämiseen saan helposti kulumaan vaikka miten paljon aikaa ja vielä, kun samalla haluan kokeilla ja oppia uusia jippoja WordPressistä (julkaisujärjestelmä, jolla tämäkin blogi on tehty), niin työsarkaa on loputtomiin.

Toinen ajankuluni oli tammi-helmikuisen Kalifornian automatkamme suunnittelu. Nyt on ensin hotelli Sna Franciscossa kahdeksi yöksi ja sitten auto 27 päiväksi, Las Vegasiin päättyen. Muita varauksia en vielä ole tehnyt, mutta ideoita ja ajatuksia on monen kuukauden edestä. Valtatie 1 Tyyntämerta seuraillen ja pikkukaupungeissa pysähtyen, joku kiva viinialue, luonnonpuistoja, San Diego, aavikkoa, Grand Canyon. Ajattelin säästää rahaa ostamalla paikan päältä halvat telttailukamppeet, sillä monissa luonnonpuistoissa on suht edullisia telttailualueita hienoilla paikoilla. Kalifornian talvi pääsi kuitenkin vähän yllättämään, sillä lämpötila voi rannikollakin ilmeisesti laskea lähelle nollaa öisin ja päivälämpökin voi olla siinä 10 asteen paikkeilla. Eikö Kaliforniassa olekaan ainainen kesä? Ja entäs sitten aavikolla? Las Vegasissakaan ei usein talvella ole t-paitakelejä ja Grand Canyonissa on lunta. Suunnittelutyö siis jatkuu ja kaikki vinkit ovat erittäin tervetulleita.

Niin ja ehdinhän minä vielä johtamaan muutamia pelejä iltojen ratoksi, osallistumaan keskusteluun diginomadien kilpailueduista, tekemään visuaalisia muistiinpanoja esityksistä sekä vetämään erilaisia lämmittelyharjoituksia. Ja kaivoinpa vielä virkkuukoukun esiin ja väsäsin pussukan joululahjakasaan.

Aika täällä Turkissa on melkein ohi, enää muutama päivä jäljellä. Täällä olisi viihtynyt pidempäänkin, on ollut tosi mukava kokemus, mutta toisaalta reissujalka jo vipattaa uusiin seikkailuihin. Maanantaina lennetään siis Istanbuliin ja sieltä tiistaina Prahan joulutunnelmiin. Ja varsinaiseksi jouluksi kotiin, perheen ja ystävien, kynttilöiden ja (toivottavasti) lumen, joululaulujen ja -ruokien pariin.

—–
Viikkoyhteenvetoni on kuvitettu Instagram-otoksillamme. Käy kurkkaamassa, seuraa jopa!

Kotona kaikkialla - Kotina koko maailma ja käynnissä seikkailu paikkariippumattomana yrittäjnä