Tämä viikko 109: Tunisia

Coworking Camp Djerba ja aavikkoretki, Tunisia 19.11.-25.11.2015

Tämän viikon kohokohta oli retki mantereen puolelle Saharan maisemiin. Kameliratsastus auringonlaskuun, Star Wars kuvauspaikkoja, luola-asumuksia, yö teltassa keitaalla, suuri suolajärvi ja maasturilla kaahailua aavikolla. Kunnon seikkailu ♥

Tämä on viikottainen päiväkirjani, jossa kerron elämästäni läppärikulkurina. Näiden postausten kannalta viikko on torstaista keskiviikkoon ja numerointi juoksee eteenpäin ensimmäisestä postauksesta 31.10.2013 alkaen. Kuvituksena käytän lähinnä viikon varrella kertyneitä Instagram-otoksiamme sekä Snapchat-kuviani (tunnukseni on kotonakaikkial).

Torstaina leikittelin android-ohjelmoinnin kanssa, bloggasin ja editoin valokuvia. Viiden aikaan olin kerrankin valppaana ja huomasin lähteä kävelylle merenrantaan, kameran kanssa tällä kertaa. Tuloksena oli pastellinsävyisiä tunnelmakuvia, sainpa vielä kalastajan siluetin perspektiivia luomaan.

Perjantaina tein videohaastatteluja Coworkin Campin osallistujista. Olen itse täällä vapaaehtoisena, eli teen joka viikko pieniä hommia työtilamaksun maksamisen sijaan. Näiden haastattelujen tekeminen on yksi tehtävistäni ja todella mielenkiintoista, en ollutkaan ennen ymmärtänyt kuinka monta (teknistä) asiaa täytyy pitää mielessä. Illan työpajassa puhuimme biohackingista ja terveellisestä ruokavaliosta, kiinnostava aihe. Aivan kaikkea en kuitenkaan ilmeisesti vielä sisäistänyt, sillä ilta jatkui leffaillan sipsien ja kokiksen kera.

Lauantaiaamuna meillä oli aikainen herätys, sillä lähdimme viikonlopuksi mantereen puolelle aavikkoseikkailulle. Reilut puolet coworking porukasta lähti mukaan, osa jätti retken väliin turvallisuussyistä tai työkiireiden takia. Itseänikin hieman mietitytti, mutta lopulta uskoin paikallisten mielipiteitä ja lähdin mukaan. Eikä kertaakaan pelottanut viikonlopun aikana, kaikki tapaamamme ihmiset olivat ystävällisiä emmekä nähneet mitään levotonta. Toisaalta, jos en olisi ollut täällä alueella jo valmiiksi, olisin varmasti lykännyt retkeä myöhempään ajankohtaan.

Meillä oli käytössä pikkubussi kuskeineen sekä (englanninkielentaitoinen!) opas. Ajoimme Djerbasta vuorten yli Saharan laitamille, suolajärven yli ja melkein Algerian rajalle asti. Matkaa kertyi kahden päivän aikana noin 600 kilometriä, joten bussissa istumista — onneksi upeissa maisemissa — oli ihan riittämiin. Useampia Star Warsin episodeja on kuvattu tässä osassa Tunisiaa ja me pysähdyimmekin monessa leffoista tutussa kohteessa. Tosin oppaamme ei ollut tainnut nähdä elokuvia, eikä oikein osannut niistä mitään kertoa, tiesi vaan niiden olevan turistien suosiossa.

Aamun ajelimme suhteellisen hyväkuntoisia teitä rannikon tuntumassa. Libyan raja on melko lähellä ja siitä johtuen tienvarsia täplittävät kotikutoiset bensa-asemat. Ihmiset hakevat huomattavasti halvempaa bensaa kanisterikaupalla Libyan puolelta ja myyvät sen sitten Tunisiassa, suoraan kanistereista kaataen.

Ensimmäisen kerran pysähdyimme ennen vuorten ylitystä, antiikinaikaiselle viljavarastolle. Samantapaista paikkaa oli käytetty Anakin Skywalkerin kotina Star Warsissa, mutta ilmeisesti kyseessä oli eri paikka. Täällä kiipesimme kapeita rappusia rapistuneisiin huoneisiin ja aurinkoisella sisäpihalla hampaattomana hymyilevä mummo tarjosi meille minttuteetä likaisista laseista.

Vuorten — jotka tässä kohtaa ovat aika matalat — ylitys oli jännää hommaa. Välillä tuuli niin kovaa, että pelkäsin bussin tempautuvan jyrkänteeltä alas. Pienellä kuvauspysähdyksellä paikallisessa kylässä suu ja silmät täyttyivät hetkessä hiekasta. Seuraavassa kylässä, Matmatassa, pysähdyimme lounaalle hieman erikoisempaan asumukseen. Tuulisessa, karussa ja lämpötilaltaan vaihtelevassa paikassa ihmiset ovat keksineet rakentaa kotinsa maan sisään. Ensin kaivetaan syvä ja leveä kuoppa ja sen seiniin kaiverretaan varsinaiset huoneet. Näin ollaan suojassa tuulelta ja samalla lämpötila pysyy tasaisempana.

Tällaiseen paikkaan me pysähdyimme lounaalle. Kyseessä ei kuitenkaan ollut mikä tahansa maanalainen asumus, vaan Luke Skywalkerin koti. Leffan varsinaisia kulisseja paikassa ei tosin enää juuri ollut, mutta kyllä se tunnistettavissa oli. Ja jos ei ollut, niin seinillä riippuvat valokuvat elokuvienteon ajoilta tarjosivat aika selkeän vinkin.

Lounaan jälkeen jatkoimme matkaa, pysähtyen vuoren seinämään kaiverrettuun berberikotiin. Berberit ovat asuneet näillä kulmilla jo yli 5000 vuotta ja sopeutuneet erämaan elämään hyvin. Tietenkin asiat ovat viime aikoina myös muuttuneet, erään luolahuoneen reunassa kyyhötti televisio ja jossain hyrräsi generaattori. Asutulta paikka kuitenkin näytti, vaikka muutama huone vaikuttikin enemmän lavasteelta kuin todellisessa käytössä olevalta. Esimerkiksi “keittiö” oli niin puhdas ja vanhanaikainen, että epäilen jossain oven takana olleen modernimman version.

Vuoriston ylityksen jälkeen ajoimme vielä pari tuntia läpi kivierämaan ja pääsimme ensimmäisen kerran ihmettelemään aavikon lumoavaa yksitoikkoisuutta. Muutama hassu pensas siellä täällä, mutta muuten kiviä silmän kantamattomiin. Ainoan vaihtelun toivat vain keitaiden ympäristön rakentuneet kylät, joiden kaduilla melkein kaikki olivat kietoutuneet huiveihinsa hiekalta suojaan.

Yöksi asetuimme yhdelle pienistä keitaista, telttakylään, jossa varsinaisen päärakennuksen ympärille oli kasattu kymmenisen osittain avointa telttaa ihan kunnon sängyillä varustettuna. Melkein kuin luksustelttailua siis, paitsi että tilat olivat kyllä parhaat päivänsä nähneet.

Vielä ennen auringonlaskua, tai oikeastaan juuri siihen ajoitettuna, oli vuorossa koko retken kohokohta: kameliratsastus Saharan dyyneillä. Olin kuullut varoituksia kameleista, siitä miten ne purevat ja sylkevät, mutta nämä olivat oikein leppoisia tapauksia. Kamelin selkään kiivetään eläimen ollessa maassa ja jännin kohta koko ratsastusta on kamelin jalkeille nousu. Siinä saa kyydittävä pitää ihan kunnolla kiinni ettei tipahda maahan. Varsinainen liikkuminen taas oli yllättävän mukavaa ja ymmärrän nyt — heiluvan liikkeen kokeneena — miksi kamelia kutsutaan aavikon laivaksi.

Puolisen tuntia ratsastettuamme aurinko lähestyi horisonttia ja me jalkauduimme upottavaan hiekkaan. Dyynin laelta avautui upea näkymä auringonlaskussa kellastuvan aavikon ylle. Muut juoksivat ylös ja alas korkeilla hiekkakukkuloilla, minä tyydyin hiljentymään hetkeen. Varmasti yksi ikimuistoisimmista kokemuksistani.

Teltassa nukutti yllättävän hyvin, kunhan sain ensin nukahdettua kaikenlaisten ajatusten pyöriessä päässäni levottomasti. Jossain vaiheessa yöllä heräsin siihen, että tuuli oli yltynyt ja sänkynikin vavahteli sen voimasta. Nukahdin kuitenkin nopeasti uudestaan ja heräsin vasta aamun valjetessa, teltta ja sänky edelleen paikoillaan. Erona oli vain se, että minä itse olin yltäpäältä hiekassa. Vaikka kuinka olin pudistellut peiton ennen nukkumaanmenoa, niin aavikon hienolla hiekalla on taipumus löytää tiensä kaikkialle.

Aamun alkajaisiksi ajoimme — kuivan — suolajärven läpi. Pohjois-Afrikan suurin, useamman kymmenen kilometrin levyinen valkea suolatasanko oli aika vaikuttava näky, vähän kuin olisi ajanut lumen peittämällä merenjäällä.

Suolajärven toisella puolella vaihdoimme pikkubussimme kahteen maasturiin ja suuntasimme aavikolle. Vaikka yllättävän hyvin tuo bussimmekin oli selvinnyt hiekassa ajamisesta, niin nyt suuntana oli isommat dyynit ja Star Warsista tutun Tatooinen planeetan maisemat. Ajelimme jeepeillä ylös ja alas jyrkkiäkin dyynejä ja kokematonta — minua — jännitti. Veikkaan, että kohteisiimme olisi ollut tasaisempikin reitti, mutta tuo ajelu oli tärkeä osa elämystä. Isoimman dyynin harjalta avautui näkymä pienelle tasangolle, jonka keskellä Star Warsin Mos Espan kylän lavasteet odottivat meitä. Paikalle ei ole kunnon teitä, ei opasteita — eikä pääsymaksuakaan — mutta silti meitä oli vastassa rihkamaa kauppaavien lasten lauma.

Mos Espan jälkeen jatkoimme aavikkoajelua vuoriston reunaan palmujen reunustamille keitaille. Yhdellä näistä pääsimme kävelemään kapeaa kanjonia pitkin, puroa seuraillen vesiputoukselle. Toisella taas näimme kobran lasihäkissä ja tarantellan purkissa. Kummatkin ilmeisesti olivat myynnissä.

Palattuamme bussille nautimme vielä myöhäisen lounaan (kunnon pizzaa!), ostimme isot pussilliset mandariineja evääksi noin eurolla ja aloitimme melkein viisituntisen kotimatkan. Olimme takaisin hotellilla kymmenen aikaan illalla, väsyneinä, hiekkaisina ja hymy kasvoilla.

Maanantaina oli aika palata arkeen ja työn pariin. Minä tosin käytin puolet päivästä tekemällä Android-sovellusta tutustumishetkeä varten, mikä ei ehkä sinänsä ollut työtä vaan ennemminkin opiskelua. Tiistai taas sujui enimmäkseen tätä blogia muokatessa ja kehittäessä. Meidän piti mennä yöuinnille, mutta lähes myrskyinen sää muutti suunnitelman peli-illaksi.

Tiistai-iltana tuli myös uutinen Tunisian pääkaupungissa tapahtuneesta pommi-iskusta ja maanlaajuisesta hätätilasta. Täällä turistien turvasatamassa, saarella kaukana pääkaupungin melskeestä, koko asiaa ei olisi edes huomannut, ellei yksi campilaisista olisi saanut tiedotusta suurlähetystöstään. Illan ajan taas mietitytti maailman tila ja Tunisian tilanne, mutta seuraavana aamuna huoli häipyi taka-alalle auringon paistaessa ja elämän jatkuessa entisellään. Ja niin kai se onkin, turha murehtiminen ei auta ketään ja todennäköisyys terrori-iskun keskelle joutumiseen on häviävän pieni vaikkapa liikenteen riskeihin verrattuna.

Keskiviikkona tutustuin verkkokurssien tekemiseen ja toteuttamiseen, voisiko siinä olla seuraava projekti? (Ideoita opetusaiheeksi?) Illalla teimme neuvotteluharjoituksia ja vaikka ne olivat mielenkiintoisia, niin täytyy myöntää, että juuri nämä eivät olleet minun vahvuuksiani. Minä haluaisin aina löytää win-win tilanteita, enkä pidä asetelmasta, jossa toisen voitto on toiselta pois. Tervetuloa todelliseen maailmaan voisi joku kai todeta, mutta minun kuplassani on kaikilla mukavampaa.

Sellaista tällä kertaa. Tiedossa vielä pari viikkoa lisää Coworking Campia ja elämää Djerballa.