Tämä viikko 66: Kalifornia roadtrip

Stanford, Santa Cruz, Monterey, Big Sur, San Simeon ja Morro Bay, Kalifornia, USA 22.-28.1.2015

Roadtrip-viikko! Torstai-aamuna kolkuteltiin autovuokraamon ovia jo ennen ysiä ja pian alla oli uljas musta (Antin mielestä sininen) ratsu. Alamon ystävällinen setä antoi meille varattua isomman auton, onnistui myymään palveluvakuutuksen ja vannotti lähettämään hänelle satasen, jos voitetaan isosti Vegasissa.

Selvittiin San Franciscon keskustasta motarille yllättävän kivuttomasti, sillä puhelimessa oli navigaattori ja kartat (ostettiin sim+datapaketti Walgreensilta). Ensimmäinen etappi Stanfordin yliopistolle Silicon Valleyn sujui nopsasti maisemia ihastellessa. Miten täällä voikin olla niin paljon luontoa joka puolella? Missä ne kaikki ihmiset on? Motarit vaan suhaa villin luonnon läpi… Stanfordissa osallistuttiin opastetulle kierrokselle, jolla käsiteltiin aika hyvin historiaa ja opiskelijaelämää, mutta se ehkä kiinnostavin osa, eli nykytutkimus, jäi harmittavan vähälle.

Stanfordista ajeltiin kapeita, korkeiden puiden reunustamia teitä yli kukkuloiden Tyynenmeren rantaan. Matkan varrella näkyi aika komean näköisiä rancheja, ei varmaankaan ole rahasta puutetta. Highway 1:tä eli Kalifornian kuuluisaa rantatietä ehdittiin ajella vain joitakin kymmeniä kilometrejä ennen päivän majapaikkaamme Santa Cruziin saapumista. Mutta oli ne vaan upeat nekin kilometrit! Santa Cruzista olimme varanneet kahdeksi yöksi huoneen Islander Inn motellista. Mukava, edullinen ja pienet yksityiskohdat kunnossa.

Perillä emme paljon muuta tehneet kuin kävimme syömässä burgerit ja painuimme pehkuihin, vaikkei kello vielä paljoa ollutkaan. Olimme nimittäin päättäneet kokeilla jetlagin siivittäminä uutta päiväaikataulua, eli herätys neljän, viiden maissa, siihen heti työpäivä ja sitten iltapäivä vapaata. Näin saadaan sekä tehtyä täysi työpäivä että leikittyä turistia valoisaan aikaan! Ja rahaa säästyy, kun ei istu iltaisin baarissa vaan on jo kasilta nukkumassa.

Perjantaina tutustuimme Santa Cruzin rannikon nähtävyyksiin, eli ihastuttaviin merileijoniin kaupungin puolen mailin mittaisen (!) laiturin päässä sekä rantaa pitkin kiemurtelevaan kävelytiehen. Jälkimmäisellä oltiin juuri auringonlaskun aikoihin. Ehdittiin hetki katsella meressä kelluvia kymmeniä surffareita ja sen jälkeen auringonvaloshow varasti huomion.

Lauantaina ehdittiin tällä meidän uudella aikataululla tekemään melkein täysi työpäivä ennen motellihuoneen luovutusta. Ja syömään lounaaksi edellisillan kiinalaisruuan jämät, jotka olin jääkaapittomassa huoneessa säilönyt kylppärin avonaisen ikkunan luona. Onneksi on sen verran viileät yöt täällä, että ihan syömäkelpoista oli. Se tässä aikaisessa aikataulussa on haasteena, että ruokapaikat, kuten hotellin aamiainenkaan, eivät ole meidän kanssa samassa rytmissä. Onneksi kaupasta saa noukittua mukaan kaikenlaista snäckiä, hedelmistä nuudelikeittoon.

Santa Cruzista ajeltiin ensin vähän matkaa takaisin pohjoiseen päin, Henry Cowell Redwood State Parkiin jättiläismäisiä punapuita ihmettelemään. Ne isoimmat yksilöt löytyvät Kalifornian osavaltion pohjoisosista, mutta kyllä nämäkin olivat meidän mielestä aika uskomattomia. Yhteen puuhun pääsi sisäpuolelle ja sinnehän olisi mahtunut vaikka koko perhe asustelemaan! Niska ylöspäin katselusta kipeänä suuntasimme takaisin Highway 1:lle ja siellä pysähdyimme melkein heti Seacliff State Beachille. Paikalliset olivat kokoontuneet grillaamaan ja chillaamaan, uskaliaimmat hyppelivät aalloissa (vesi on kylmää!!) ja muutamat virittivät onkensa laiturin kaiteelle.

Me taas keskityimme kuvaamaan mahtavia maisemia. – Täällä päin ajellessa kannattaa pysähtyä saman päivän aikana useammalle osavaltion rannalle tai puistoon, sillä samalla 10 dollarin parkkilipukkeella pääsee niihin kaikkiin. Ja näitä puistoja ja rantoja on Highway 1:n varrella monia!

Matka päättyi tällä kertaa Montereyn lähistölle Seasiden kaupunkiin, Sand Castle Inn motelliin. Jälleen mukava ja edullinen valinta. Aamupalalla oli perusmurojen ja vohvelikoneen lisäksi kananmunia ja banaaneja. Ei ehkä kuulosta ihmeelliseltä, mutta motelliaamupalaksi ennenkuulumatonta.

Sunnuntain aktiviteettina meillä oli Monterey Bayn paljon kehuttu akvaario. Ja olihan se hieno. Meduusat hypnotisoivat seuraamaan minuuteiksi, isossa altaassa hait ja valtavat tonnikalat ihmetyttivät, pikkukalat uiskentelivat ympyrää merilevämetsässä, rausku tuntui pehmeän karvaiselta ja luennoilla opin uutta sekä syvänmeren omituisista eläinlajeista että valkohaiden käyttäytymisestä (San Franciscossa ei ehkä kannata surffata syksyllä).

Montereystä lähdettäessä oli edessä pidempi ajopäivä Big Surin syrjäisen ja karun kauniin rannikon läpi. Ihan ensimmäiseksi pysähdyimme Point Lobos State Reserviin, jossa kävelimme muutaman polun. Toisen päästä löysimme jyrkät kalliot ja alapuolella tyrskyissä pyörivät merileijonat, toiselta taas harvinaisia sypressejä ja näköalapaikkoja merelle. Vieressä oleva naisporukka osoitteli innoissaan merellä näkyviä valaita, mutta minä en vaan onnistunut niitä bongaamaan. Ensi kerralla kiikarit mukaan.

Toinen pidempi pysähdyksemme oli Andrew Molera State Parkissa, jossa oli hyvin rauhallista tuohon Point Lobosiin verrattuna, eikä edes työntekijää näkynyt parkkikojussa. Pyörimme hetken ympäriinsä ennen kuin bongasimme pienen joen toisella puolen pariskunnan. He neuvoivat kahlaamaan joen yli ja kävelemään noin mailin mittaisen reitin rannalle. Saimme heiltä vielä pikkupyyhkeet matkaan jalkojen kuivaamiseksi ja eikun menoksi. Oli muuten kylmää vettä! Varpaat oli ihan sinisinä toiselle puolelle päästyä, vaikka joki oli vain muutaman metrin levyinen. Lisäksi voin kertoa, että tiukkasuiset stretchfarkut ei ole hyvä valinta silloin, kun lahkeet pitää kääriä ylös. Meni hetki äheltäessä.

Kaliforniaa vaivaava, jo monta vuotta jatkunut kuivuus näkyi tässäkin puistossa. Niitty ja pienet metsiköt joiden halki polku kulki olivat enimmäkseen ruskeita ja puoliksi paljaita. Pikkulinnut saivat aikaan niin suurta meteliä kuivien lehtien joukossa, että parilla ekalla kerralla olin ihan varma että pian hyökkää puuma niskaan. Polun päästä löytyi kuin löytyikin aivan upea ranta. Paikalla vain pari surffaria meressä kellumassa, me kaksi ja joukko merilintuja. Aika wau hetki!

Saatiin noilla kahdella keikalla kulumaan sen verran aikaa, että loppupäivästä pysähdyttiin vain pari kertaa tien varteen kuvaamaan. Tuon highway 1:n varressa on tiuhassa levennyksiä maisemien ihailuun, sillä aika suuri osa tien käyttäjistä on turisteja täydellistä näkymää etsimässä. San Simeonin kylää lähestyessämme alkoi jo ilta hämärtyä ja sumu kulkeutua mereltä.

Seabreeze Inn motellille saapuessamme oli jo pimeää ja vasta aamulla tajusimme kuinka upea näkymä meidän huoneemme ikkunasta olikaan!

Muutenkin motelli oli (taas) aika nappivalinta. Alle 50e/yö saatiin iso huone noilla näkymillä sekä supermukava sänky. Ainoa ongelma oli pätkivä motellin netti, kun ei myöskään meidän ostamallamme sim-kortilla juuri ollut kuuluvuutta tuolla keskellä ei mitään. No tulipa käsiteltyä kasa valokuvia ja tehtyä suunnitelmia. Tiistaina ei paljoa muuta tehtykään, töitä ja rentoilua. Heti hotellin takaa löydettiin portti ja sen takaa polku, joka seuraili rantakallioiden reunaa. Todettiin, että eipä elämältä paljoa muuta tarvita kuin hienoja kävelymaisemia.

Illallisella käytiin lähikylän meksikolaisessa ja takaisin palattiin juuri oikeaan aikaan auringon laskiessa.

Ihan paras päätös päivälle, auringonlasku meren yllä.

Torstai-aamuna annettiin huone pois jo ennen kymmentä ja ajeltiin läheiselle Hearstin linnalle. Yhden miehen (ja naisarkkitehdin) unelma, eurooppalainen linna korkean mäen päällä on täällä muuttunut todeksi. Uskomaton sekamelska kaikenlaista antiikkia, kaikki suureellista ja ylitsevuotavaa, mutta silti samalla kumman viihtyisää. Näin jo sieluni silmin itseni täällä 20-luvun filmitähtenä, muiden kuuluisuuksien kanssa uima-altaalla loikoilemassa, ratsastamassa seeprojen seassa ja keskustelemassa maailman tapahtumista illallisen ääressä.

“Kaikki näkemäsi maat kuuluvat Hearstille” piti paikkaansa ainakin ennen vanhaan, ja täältä kukkulalta näki aika kauas! Linna ja sen lähiympäristö ovat nykyään osavaltion museokäytössä, mutta Hearst-korporaatio omistaa vielä maat sen ympärillä. – Suosittelen käymään jos täällä päin liikutte, vaikka kierros 25 dollaria maksaakin.

Hearstin yksityisestä eläintarhasta on jäljellä enää muutamia lajeja, mukaanlukien tien laidalta jo bongaamamme seeprat. Nautakarjaa kummuilla taas vaeltaa laumoittain ja näistä vapaana laiduntavista ja ruohoa syöneistä lehmistä tehdyt burgerit olivat kyllä erinomaisen maukkaita. Pakkohan ne oli käydä testaamassa San Simeonin kylässä.

San Simeonista hieman pohjoiseen löytyi Piedras Blancas Rookery eli merinorsujen koti. Nämä jättimäiset eläimet olla möllöttävät ihan siinä valtatien vieressä. Tämän vuoden poikaset olivat juuri syntyneet ja ne torkkuivat tyytyväisinä emojensa vieressä. Välillä piti vähän mölytä ja uhoilla. Ja sitten taas heittää evällä hiukan hiekkaa päälle ja tuhahtaa rauhoittuessaan. Isommat (kaksitonniset!) urokset suojelivat omaa aluettaan tunkeilijoilta ja möllersivät missä sattuivat. Riippumatta siitä jäikö joku pikkuinen alle. Aika hurjaa menoa.

Päivä ja viikko päättyi Morro Bayn kaupunkiin, Sand Piper Inniin. Mukava ja edullinen, kuinkas muutenkaan. Ja intialaiset omistajat, kuten jo 3/4 motellissa ollut. Aika jännä, mistäköhän se johtuu? Muualla kun ei niin paljon intialaisia ole kuitenkaan näkynyt.

Roadtrip jatkuu vielä melkein kolme viikkoa, sitä siis lisää ensi kerralla. Matka jatkuu etelään!

—–
Viikkoyhteenvetoni on kuvitettu Instagram-otoksillamme. Käy kurkkaamassa, seuraa jopa!